torstai 30. lokakuuta 2014

Diana Gabaldon: Sudenkorento

Matkantekijä -sarjan toinen osa. Luettu ensimmäisen kerran 4.-7.5.2006. Silloin kirjoitin kirjan takakanteen: Pää on aika tyhjä. En tiedä mitä ajatella tästä kaikesta. Hurjaa. Olen lukenut tätä tarinaa viikon aikana yli 1550 sivua. Pidin Muukalaisesta todella paljon, tämä Sudenkorento oli synkempi mutta myös mielenkiintoisempi. Itku meinasi tulla sivulla 714.


Tämä teos alkaa erikoisella tavalla. Ollaan vuodessa 1968 ja kertojanan näkökulma on Roger Wakefieldin. Hän on Claire ja Frank Randallin tunteneen pastori Wakefieldin adoptiopoika ja omaa sukuaan MacKenzie. Yllättäen Rogerin ovelle ilmestyy Claire tyttärensä Briannan kanssa. Frank on kuollut, ja Claire on tuonut 20-vuotiaan tyttärensä ensi kerran Skotlantiin. Samalla hän pyytää Rogeria selvittämään muutaman Cullodenin taisteluun osallistuneen miehen historian. Viimein Claire päätyy myös kertomaan Briannalle totuuden tämän oikeasta isästä.

Hypätään vuoteen 1744 ja Ranskaan, missä Jamie ja Claire hakevat uutta suuntaa elämälleen. Jamie päätyy serkkunsa Jaredin viinibisneksiin ja Claire täyttää päivänsä työskentelemällä L'Hopital des Angesissa, vaikka Jamie vastustaakin tätä Clairen raskauden vuoksi. Claire ystävystyy sisar Hidegarden sekä mestari Raymondin kanssa.

Yllättäen Pariisiin ilmestyy myös Musta Jaska Randall. Clairella on huoli kuinka hänen edelliselle/tulevalle aviomiehelle Frankille käy, jos Jamie surmaa Randallin. Miehet kaksintaistelevat ja samaan aikaan Claire saa keskenmenon. Jamie joutuu vankilaan, mistä Claire käy vapauttamassa hänet, vaikka hintana on suosionosoitus kuningas Ludvigille. Kaiken aikaa taustalla kuohuu jakobiittien ja Kaarlen pyrkimys nousta valtaan Skotlannissa.

Claire ja Jamie palaavat takaisin Skotlantiin ja yrittävät estää edessä olevan tuhon. Myös Clairen huoli Frankista haihtuu, kun Jack Randallin veli Alex pakottaa Jackin naimisiin rakastettunsa Maryn kanssa, joka on raskaana. Cullodenin taistelua ei kuitenkaan voi estää, joten Jamie pakottaa uudelleen raskaana olevan Clairen takaisin omaan aikaansa. Jamie itse on päättänyt kuolla Cullodenissa.

Teoksen lopussa hypätään takaisin "nykyaikaan". Brianna ei usko äitinsä kertomaa todeksi, mutta Roger uskoo. Lisäksi Clairella on vielä yksi yllätys hihassaan. Roger on noitana poltetun Geillisin jälkeläinen, ja Geillis päätti lähteä kivikehään kautta juuri vuonna 1968. Claire, Roger ja Brianna ehtivät Craigh Na Dunin kivikehälle juuri kun Geillis on astumassa kivihalkeamasta. Viimein Briannankin on pakko uskoa äitiään, sillä niin kivikehä kun sen tapahtumat, ovat vaikuttaneet heihin kaikkiin.

Lopulta myös Roger joutuu kertomaan jotain Clairelle. Jamie ei välttämättä kuollutkaan Cullodenissa, vaan hän saattoi jäädä eloon...

Olen lukenut tämänkin kirjan puolenkymmentä kertaa, tosin monet kerrat vain silmäillen. Toki omat suosikkikohtani, kuten teoksen alun, lopun, Clairen lähdön jne olen lukenut joka kerta tarkkaan. Teoksessa vilisee jälleen henkilöhahmoja, mutta tarina on silti Jamien ja Clairen. Historia on vahvemmin läsnä kun sarjan ensimmäisessä osassa. Itse en jaksanut kiinnostunua kovin paljon kaikista skottien sotapäälliköistä, sillä heitä tuntui olevan paljon. Rogerin ja Briannan lisäksi, uusi merkittävä henkilöhahmo on Fergus poika. Hänet Jamie löytää pariisilaisesta bordellista ja palkkaa taskuvarkaaksi. Fergusin koti on siellä minne Jamie menee, sillä hänellä ei ole muuta perhettä.

Tapahtumia on paljon, ja monet asiat nivoutuvat yhteen tavalla tai toisella. Myös viitteitä Muukalaisen tapahtumiin, sekä tietenkin tulevien teosten tapahtumiin on paljon. Tarina kuulee eteenpäin sopivalla vauhdilla, mutta kuitenkin niin koukuttavasti ettei sitä malta jättää kesken.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Diana Gabaldon: Muukalainen

Luin tämän ensimmäisen kerran 1.-4.5.2006. Sillon kirjoitin: Tähän jäi koukkuun. Mielettömän hyvä! Sen  jälkeen olen palannut teoksen pariin puolenkymmentä kertaa, vaikka joka kerta en olekaan lukenut sana sanalta, rivi riviltä, vaan olen nautiskellut tietyistä kohtauksista tai etsinyt jotain myöhemmässä kirjassa esiintyvää tietoa.



Itse asiassa tämä kirja toimisi vallan mainiosti yksinäänkin. Se ei olisi tarvinnut (tällä hetkellä) seitsemää jatko-osaa, mutta lukijana en valita noista teoksista, mitkä jatkavat tätä mainiota tarinaa. Olen nauttinut niiden lukemisesta, ja tulen luultavasti palaamaan näiden kirjojen pariin aina uudestaan ja uudestaan.

Tarina alkaa Skotlannin ylämailta. Claire ja Frank Randall uudistavat avioliittoaan sodan jälkeen, ja samalla Frank tutkii sukupuutaan. On vuosi 1945. Onnettoman sattuman kautta Claire kuitenkin katoaa ja päätyy 1700-luvulle. Tämä tapahtuu kun hän astuu muinaiseen kivikehään. 1700-luvulla Clairea luullaan englantilaiseksi vakoojaksi, noidaksi ja vaikka miksi. Hänen onnekseen hän törmää kuitenkin pian siirtymisestä jälkeen MacKenzien klaanin sotureihin ja päätyy Leochin linnaan, missä hallitsee Colum MacKenzie ja hänen veljenä Dougal.

Claire tapaa ensimmäisen miesten joukossa "uudessa ajassaan" myös nuoren Jamien. Nuorukainen on pahoin loukkaantunut, ja sairaanhoitajana toiminut Claire hoitaa häntä. Kaksikon välille kehittyy luja ystävyys. Myöhemmin Dougal lähtee linnasta keräämään veroja, Jamie ja Claire mukanaan. Koska Claire on arvoitus skoteille, hänet toimitetaan englantilaisen varuskunnan päällikön juttusille. Päällikkö on sama, johon Claire on törmännyt heti ensimmäisenä siirtymässä jälkeen. Jonathan "Jack" Randall on Clairen aviomiehen Frankin esi-isä monen sukupolven takaa. Tosin Musta Jaska ei ole läheskään yhtä hyväsydäminen kuin Frank. Niinpä, Clairea suojellakseen, Dougal pakottaa Jamien ja Clairen naimisiin. Ensishokin jälkeen Claire tottuu tilanteeseen, ja pian huomaa rakastavansa punapäistä Jamieta.

Leochin linnaan paluun jälkeen Claire ystävystyy Geilieen, joka pidätetään noituudeesta. Pidätyksen aikaan Claire oli vierailuilla Geilien luona ja joutui itsekin vangiksi. Jamie rientää vapauttamaan vaimonsa, ja ennen kun kaksikko pääsee karkuun, Claire näkee Geiliellä tutun merkin, rokotusarven.

Tämän jälkeen Claire kertoo Jamielle kaiken taustastaan, ja hän joutuu tekemään vaikean valinnan kun Jamie vie hänet kivikehälle. Pitkän pohdinnan jälkeen Claire päättää jäädä Jamien luo ja he lähtevät Jamien kotitilalle Lallybrochiin. Siellä Claire tutustuu Jamien sisareen Jennyyn ja tämän mieheen Ianiin. 

Jamie on kuitenkin etsintäkuulutettu ja pian englantilaiset nappaavat hänet vangiksi. Claire yrittää kaikkensa vapauttaakseen Jamien vankilasta, mutta hänelle on määrätty hirttotuomio. Lisäksi Jack Randall on kiinnostunut Jamiesta, ja ennen kuin Jamie pääsee vapaaksi hän joutuu kärsimään yön Mustan Jaskan kanssa. Tämän jälkeen Claire ja Jamie pakenevat Ranskaan, missä Claire tekee kaikkensa eheyttääkseen jälleen Jamien ruumiin ja sielun. Teos päättyy onnellisesti. Jamie on ehyt, Claire odottaa lasta ja maailma oli täynnä uusia mahdollisuuksia.

Reiluun 800n sivuun mahtuu paljon. Erityisesti henkilöhahmoja vilisee pilvin pimein, mutta ei kuitenkaan häiritsevästi. Juoni soljuu eteenpäin Clairen minä-kerronnan kautta. Tämä luultavasti helpottaa lukijaa tässä henkilöhahmoviidakossa, sillä jos kerronta poukkoilisi hahmojen välillä, lopputulos olisi liian pirstaleinen. Historia on voimakkaasti läsnä, ja kirjailija selvittää tarkoin Ylämaan klaanien perinteitä, sukulaisuussuhteita (keksittyjä tai todellisia, en tiedä) ja historiallisia merkkihetkiä. Romantiikkaa on reilusti. Suosikkikohtauksiani onkin Jamien ja Clairen avioliiton solmiminen, hääyön pitkät keskustelut sekä hetki, kun Claire kertoo kuka hän todellisuudessa on. Sydäntä riipaisevaa luettavaa on Clairen pohdinta keijukaiskukkulalla sekä luostarin tapahtumat kaiken kaikkiaan. Huumoria on mukana monessakin muodossa ja lukija saa hymyillä useaan otteeseen.

Tämä on ensimmäinen Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa ja se on julkaistu jo vuonna 1991. Suomennos on ilmestynyt vuonna 2002, ja kääntäjä Anuirmeli Sallamo-Lavi on tehnyt todella hyvää työtä. Teksti soljuu kauniisti, ja sitä lisämausteen tuovat muutamat gaelin kielisestä sanat.


Onneksi sarjassa on monta osaa, ja sen parissa vierähtää tovi jos toinenkin!

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Torey Hayden: Häkkipoika

Mikä tunne, kun löytää omasta kirjahyllyssään suosikkikirjailijan teoksen, jota ei olekaan vielä lukenut!

Häkkipoika osui silmääni, kun etsin jotain "kevyempää" luettavaa Varistyttyö-trilogian jälkeen. No, oliko tämä sitten kevyttä, tuskinpa, mutta ainakin sai ajatukset pois siitä tuhatjalkaisesta.


Kevin on häkkipoika, joka maastoutuu pöydän alle ja kasaa ympäröivistä tuoleista itselleen turvallisen häkin. Hän pelkää kaikkea aina vihkojen kierteistä veteen. Torey, nuori ja innokas psykologi, on valmiina auttamaan. Kevinin puhumattomuus katoaa pian, mutta silti edessä on lukemattomia ongelmia.

Torey tekee pari vuotta töitä Kevinin kanssa, kunnes lopullinen sijoituspaikka löytyy ja tarina voidaan lopettaa. Siinä mielessä tämä kertomus oli erilainen, kun Toreyn aikaisemmat tapaukset, sillä nyt tarinaa ei oltu sidottu lukuvuoteen vaan päämääränä oli Kevinin "tervehtyminen". Itse kuitenkin näin monia puutteita Kevinin hoidossa. Ensinnäkin hänestä oli aivan liian vähän historiaa missään kirjoissa ja kansissa, sillä se mitä teoksen aikana selvisi, oli jotain uskomatonta. Kuinka kukaan pystyy tekemään töitä tuollaisen nuoren hyväksi, jos ei tiedä taustoja? Lisäksi Torey, kaikella kunnioituksella, oli liian nuori hoitamaan tällaista tapausta. Kevinin Bryan oli mielestäni yksityiskohta, johon olisi pitänyt tarttua aikaisemmin. Tai sitten ei. En ole psykologi, joten en tiedä kuinka tällaisia tapauksia hoidettaisi. Olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista kuulla, mitä Kevinille kuului myöhemmin. Nyt tarina päättyi vähän niin kuin seinän vaikka tietyllä tavalla se saatiinkin onnelliseen päätökseen.

Erik Axl Sund: Varistyttö -trilogia

Ensi kontaktini Varistyttöön tapahtui kesällä, kun serkkuni suositteli ensimmäistä kirjaa. Luettuani tuolloin ensimmäisen luvun, ymmärsin että kyseessä on trilogia mikä pitää lukea "kaikki kerralla". Niinpä odotin syys-lokakuun vaihteeseen ennen kuin aloitin ensimmäisen osan lukemisen.

Varistyttö, trilogian aloittava teos, on mukaansatempaava, raaka, julma ja mielenkiintoinen. Tukholmasta löytyy kuolleita pikkupoikia. Poliisi Jeanette Kihlberg ryhtyy tutkimaan rikoksia. Samaan aikaan psykologi Sofia Zetterlund tapaa omia asiakkaitaan, ja lopulta kohtaa myös Jeanetten työn kautta.

Trilogian toinen osa Unissakulkija oli todellakin yhtä unta ja usvaa minulle. En osaa sanoa, johtuiko se kirjoitustavasta vai olinko itse jotenkin puutunut koko tarinaan. Mielenkiintoista kuitenkin, että näin oli, sillä meinasin heittää koko trilogian suoraa kyytiä roskakoriin. Viimeiset sivut kuitenkin antoivat taas sellaisia viitteitä, että kolmannessa osassa olisi luvassa jotain uutta.

Näin kävi, sillä trilogian päätös, Varjojen huone, alkoi napakasti ja ytimekkäästi. Poissa oli unisuus ja tilalla puhdasta terävyyttä. Asioihin löytyikin yllättäen järkeviä selityksiä, mahdoton tuntuikin mahdolliselta ja yllättäen kaikki kävikin järkeen. Lukijalle kerrottiin suurin osa totuudesta, sen sijaan Jeanette jäi edelleenkin pimentoon muutamien tietojen suhteen ja teoksen loppu, no, minusta "anteeksi" ei oikein riitä. Mutta muutaman päivän asiaa sulateltuani, sekin sopii hyvin.

Ensimmäisen teoksen takakannessa sanottiin "Pyyhkii lattiaa Stieg Larssonilla." No joo, tästä voi olla montaa mieltä. Trilogian aikana tuli useamman kerran selväksi, että Larssonin puolijumaluus tukholmalaisissa kirjalijapiireissä on hyvä vitsi. Lukijahan se loppuviimeksi päättää mitä lukee, ja näin ollen myös sen, mikä myy. Kyllä minäkin nämä ostin ja luin, enkä kadu, mutta... Silti minun sydämeni sykkii Lisbethille, ja sitä kautta myös Larssonille. Miksi? En tiedä, mutta ehkä Millenium-trilogia oli siistimpi, rafflaamattomampi, yhteiskunnallisenpi ja rauhallisempi sekä jotenkin älyllisempi.

Mitä tästä trilogiasta sitten jäi käteen? Ainakin se, että nykyisin kirjalijat ovat valmiita venymään mielikuvituksensa äärirajoille, saadakseen kasaan jotain sellaista mitä ei ole vielä kirjoitettu. Viimeisen kirjan tuhatjalkainen oli jotain niin oksettavaa, etten tiedä onko sellaista voitu keksiä selvin päin. Ja oikeastaan tässä kiteytyy myös tämän trilogian anti: mahdollisimman mahdotonta tekstiä, pinnalliseksi jäävät henkilöhahmot (joita oli liikaa), ei mitenkään erikoinen tai koukuttava teksti, vaan lukijan mielenkiinto pidettiin yllä sillä, kun kaikkea ei kerrottu heti. Tilanteita palloteltiin siltä tänne ja tuonne, kunnes lopulta kaikki väännettiin kuitenkin rautalangasta.

Summa summarum. Luin ja pidin, omalla sairaalla tavallani. Tosin nämä kirjat piilotan tai arkistoion ylähyllylle seuraavaksi viideksitoista vuodeksi. Eivät sovi missään nimessä ennen sitä lasteni silmille. Vaikka epäilenkin, että tuossa ajassa ehditään kirjoittamaan paljon pahempaa ja kamalampaakin tekstiä.

Dan Brown: Kadonnut symboli

Robert Langdon on jälleen vauhdissa. Tällä kertaa hän seikkailee Yhdysvaltojen pääkaupungissa, Washingtonissa, vapaamuurareiden jäljillä etsimässä polkua, joka johtaa kadonneen Sanan luo. Robert on huijattu Washingtoniin muka pitämään puhetta ystävänsä Peter Solomonin järjestämässä tilaisuudessa. Nopeasti kuitenkin selviää, että Peter on siepattu ja sieppaaja vaatii lunnaina Robertia selvittämään vapaamuurareiden salaisuudet. CIAn johtaja Sato pistää joka käänteissä kapuloita Robertin rattaisiin, mutta onneksi Peterin sisko Katherine kuitenkin pelastuu Malakin kynsistä.

Mikään ei taaskaan ole sitä miltä näyttää. Robert käy taistelua aikaa vastaan vapauttamiseen ystävänsä. Onnistuuko hän, vai olivatko Washingtonin ensimmäiset vapaamuurarit sittenkin häntä ovelampia? Lopputulos yllättää ja hämmästyttää lukijan monella eri tasolla. Viitteitä annetaan taas pitkin kirjaa, mutta vasta lopussa kaikki pienetkin yksityiskohdat saavat merkityksen.

Luin tämän heti sen ilmestyttyä suomeksi vuonna 2009. Nyt tänä syksynä verestin muistojani teoksesta kirjaston äänikirjan muodossa. Huomasin, että moni asia oli ehtinyt vaipua unholaan näiden vuosien aikana. Kuitenkin Brownin tehokas kerronta vaatii lukijaa, tai kuulijaa, jatkamaan, vaikka siihen ei oikeastaan sillä hetkellä olisikaan aikaa.

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksomin novellit ihastuttivat minut aikoinaan tähän kirjallisuuden alaan. Joten siinä mielessä tämä uusin kokoelma Välaikainen ei tuottanut pettymystä. Olin oikeastaan yllättynyt kuinka jaksoin lukea myös ne murteella kirjoitetut novellit, sillä aikaisemmissa kokoelmissa ne ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Tämä teos jakautui kolmeen osaan. Jokaisessa oma punainen lankansa. Erityisesti hienoa oli nyky-yhteiskunnan käsittely, ei niinkään somen ja siihen liittyvien härpäkkeiden kautta, vaan puhdas analyysi suomalaisesta yhteiskunnasta. Keitä me luulemme olevamme ja missä me oikein menemme. Tarinoista välittyi myös tämän vuosituhannen ilmiöt sekä suhteemme muun muassa luontoon ja lemmikkeihin.

Tällaista haluan ehdottomasti lukea lisää! Tällä kertaa lainasin teoksen kirjastosta, mutta luulen että ennemmin tai myöhemmin se löytyy myös omasta kirjahyllyssäni. Suosikkini näistä monista novelleista oli alkupuolella ollut hää-novelli. Kerrassaan ihastuttava!

Omassa kirjahyllyssä 31.12.2015 alkaen.

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa

Neiti Marple tarina, kuuntelin tämän kirjaston äänikirjana. Tykkäsin, etenkin kun kaikki oli alusta alkaen jotenkin väärin. Ruumis tuntui olevan väärässä paikassa, eikä ketään täysin selvää murhaajaa ollut. Hienosti langanpäät kuitenkin punoutuivat yhteen ja syy ruumiin löytymiseen juuri tuosta nimenomaisesta kirjastostakin selvisi.

Tässä tarinassa oli monta kliseistä juttua. Oli ruumis, joka löytyi takanedusmatolta, tanssityttö, pyörätuolissa oleva vanhus sekä elokuvaohjaaja. Lisäksi tennisopettaja, uskolliset sukulaiset sekä poliisi, jota Neiti Marple pääsee ojentamaan. Ja rikoksen ratkaisi yksinkertaisesti pureskellut sormenkynnet. Taattua tavaraa!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...