torstai 31. joulukuuta 2015

Kirjavuosi 2015

En ole aikaisempina vuosina koonnut mitenkään vuoden aikana lukemiani kirjoja. Tänään ajattelin, että olisi kiva tehdä tällainen postaus.

Mitä siis tuli luettua tai kuunneltua äänikirjana vuoden 2015 aikana?

Teoksia oli yhteensä 60.

Dekkareista Leena Lehtolaista luin/kuuntelin seitsemän teoksen verran ja Remestä neljän. Uusi tuttavuus oli Kristina Ohlsson, jonka tähänastisen tuotannon luin kokonaan eli yhteensä viisi teosta. Yksittäisiä dekkareita tuli luettua muutamia, kuten esim Sipilän ja Marklundin uusimmat ja Anna Janssonin Haudankaivaja, joka ei sytyttänyt minua. Lisäksi joukossa oli uusin Poirot-tarina, joka oli pettymys.

Fantasia puolelta esille nousee Twilight-sarja (4 teosta) ja ehdottomasti Harry Potter kuuden teoksen verran, plus päälle suomentajan oma teos ja Rowlingin täydentävä teos. Potterit luin ääneen lapselle.

Historialliselta puolelta Utrion kirjoja oli vain kaksi, uusin ja pikku tarina vuosien takaa. Kauniston trilogian kaksi viimeistä luin, vaikken ollutkaan suuresti ihastunut ensimmäiseen osaan.

Kevyempää kirjallisuutta olivat mm. Grey, Hääyöaie ja Orange is the new black.

Nuorenkirjallisuuteen tutustuin Simukan Lumikki-trilogian osalta, Pöllöpojan (Hayden) ja Veljeni Leijonamielen muodossa. Lisäksi Muumeja tuli kuunneltua lasten kanssa äänikirjoina yhteensä neljä.

Tietokirja/elämänkertaa pääsi edustamaan Ville Haapasalosta kertovat teokset.

Aikaisemmin luetuista teoksista kirjoitin vain Ibsenin Nukkekodista. Tämä voisi olla asia, johon voisin paneutua vuonna 2016! Kirjahyllyni pullistelee luettuja teoksia, mutta niistä kirjoittaminen tänne blogiin tuntuu aivan ylivoimaiselta.

Varsin monipuolinen kirjavuosi siis. Dekkarit ovat selkein enemmistö, toisena taitaa tulla tuo fantasia. Mutta ovathan molemmat suosikkejani :)

Mitään lupauksia tai suunnitelmia en tee vuodelle 2016. Katsotaan mitä uusi vuosi tuo tullessan!

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Leena Lehtolainen: Kuparisydän

Näin joulupuuhia tehdessä on ollut hyvä kuunnella jo ennestään tuttuja äänikirjoja. Tämä Maria Kallio -dekkari on minulle tuttu jo monen vuoden takaa. Nyt kuuntelin uudestaan kirjaston äänikirjana, ensimmäisen kerran tähän tutustuin 26.5.2008. Silloin kirjoitin näin: Kuuntelin 7 levyn äänikirjan. Pidin. Kolmas Maria Kallion tapaus ei vaatinut aiempia tueksi. Pohjois-Karjalan Arpikylään eli Outokumpuun sijoittuva tarina ei ollut jäsiryttävän eilainen tai edes kovin jännä. Tutut paikannimet ja viittaukset antoivat tarinalle paljon, minun mielestäni. Juoni oli normaali rikosjuoni, mikä ei juuri poikennut vastaavista. En ehkä heti ryntää lukemaan kirjailijaa, mutta ihan hyvä oli kuulla tämänkin niin tietää tyypin.

Tämä taisi olla aikoinaan ensimmäinen Leena Lehtolaisen dekkari johon tutustuin. Kuten huomaa, aika nuiva oli vastaanotto. Sittemmin lämpenin kirjailijalle ja olenkin ahminut hänen tuotantonsa lähes kokonaan. Nyt myöhemmin kuunneltuna huomaan, että tässä on tiettyjä kliseitä joita usein löytää ensimmäisistä kirjailijoiden dekkareista. Ei tämä kuitenkaan ihan huono ole, kun olen tämän jälkeen tutustunut kirjailijaan paremmin.

Maria Kallio palaa kotikyläänsä Arpikylään (=Outokumpuun, mistä kirjailija Lehtolainen on kotoisin) kesänimisnaiseksi. Kaivos ja sen historia kerrotaan lukijalle, ja nyt myöhempinä vuosia olenkin oikeasti kiinnostunut siitä. Paikaillinen taiteilija löydetään kuolleena kaivostuornin juurelta ja Maria aloittaa tutkimukset asiasta. Matkalla kohti totuutta hän joutuu kohtaamaan nuoruutensa kipeitä asioita, mutta selättää ne kuten vahvan naisen kuuluukin. Murhaaja saadaan kiinni kaivoksen pimeissä tunneleissa ja Maria pääsee lopulta Antti-rakkaansa syleilyyn.

Leena Lehtolainen: Tappava säde

Kun luin tämän ensimmäisen kerran 3.-4.10.2008 pidin teosta suorastaan nerokkaana. Nyt muutamia vuosia myöhemmin huomaan teoksen teemat jo paljon aikaisemmin. Tuon ensimmäisen lukukerran jälkeen kirjoitin näin: Mielenkiintoinen teos murhaajattaren näkökulmasta. Säde Vasara on mielenkiintoinen tyyppi. Tosin yllättävän nopsaan ja "helposti" nuo murhat järjestyivät. Todellinen yllätys oli Kallen paljastuminen Kaarloksi, sitä en ollut odottanut. Säteen sairaus oli aika selvä jo alkumetreiltä. Vaikka sairauden laatu pysyi yllätyksenä loppuun saakka, tajusin jo kuitenkin aikaisemmin kyseessä olevan syövän. Myös Maria Kallio on sivuhenkilönä ja tuli olo, että hän tietää totuuden vaikkei sitä tuotukaan julki.

Toisaalta nyt kun luen mietteeni vuosien takaa, voin yhtyä niihin edelleenkin. Teos on hyvin rakennettu ja erilainen juuri sen vuoksi että päähenkilö on se pahis, joka tappaa toisia. Onko Säteellä oikeus toteuttamiinsa murhiin? En tiedä. Mutta ainakin tämä teos nostaa esiin tärkän teeman: perheväkivallan.

Itse en muistanut kuinka paljon Maria Kallio, Koivu ja Wang olivatkaan tässä teoksessa läsnä. Toisaalta oli myös piristävää lukea Kalliosta jonkun toisten silmin kuvattuna, omissa teoksissaan hän on välillä vähän turhankin puhtoinen.

Toivon, että joskus saisin tämän omaankin kirjahyllyyni. Nyt lainasin kirjastosta äänikirjana.

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi

Kuudennen Potterin ääneen lukeminen lapselle kesti noin kuukauden. Itselleni tämä oli ehkä kolmas kerta kun luin tämän, ensimmäisen kerran luin 16.-19.3.2006. Olin jo lukenut teoksen englanniksi heti sen ilmestyttyä, mutta oma äidinkieli on kuitenkin aina paras. Tuon lukukokemuksen jälkeen olin sitä mieltä etten halua lukea ikinä viimeistä kirjaa. Itkin sivuilla 652-653, kuten olin itkenyt alkuperäistä tekstiäkin lukiessa.

Nyt vuosia myöhemmin, ja kirjasarjan kokonaan lukeneena osaan ehkä suhtautua vähän vähemmän dramaattisesti kuin tuolloin. Tosin kyllä nytkin itkin moneen kertaan, vaikka koitin nieleskellä kyyneleitä että lapsi saisi selvän sanoista. Etenkin sivun 621 viimeinen lause sai silmäni kyyneliin.

Kun aloitimme tämän ääneen lukemisen, huomasin heti miten erilainen tämä oli aiempiin viiteen verrattuna. Ehkä se johtui siitä, kun näitä oli lukenut ääneen, niin tarinan rytmi on tullut tutuksi. Tämän teoksen alussa jouduin todella hakemaan rytmiä ja muutoinkin pari ensimmäistä lukua tuntuivat vierailta. Sitten teksti tasoittui, tai totuin uuteen rytmiin. Toisaalta ymmärrän kyllä hyvin kirjailijaa, jolla on ollut valtavat paineet kirjoittaa tämä ja viimeinen teos suurimman hypetyksen ollessa meneillään.

Teos kuvaa siis Harryn kuudetta kouluvuotta. Jo ennen lukuvuoden alkua Harry matkaa Dumbledoren kanssa Horatius Kuhnusarvion luo, houkuttelemaan tämän opettajaksi Tylypahkaan. Loppu loman Harry viettää Kotikolossa ja matkustaa Nevillen ja Lunan seurassa Tylypahkan pikajunassa, kun Ron ja Hermione hoitavat valvojaoppilaan velvollisuuksiaan.

Jo kirjan alussa Harry epäilee, että Draco Malfoy on liittynyt kuolonsyöjiin ja toteuttaa jotain Voldemortin määräämää tehtävää. Muut eivät kuitenkaan oikein tunnu uskovan Harrya, vaan hän on yksin epäilystensä kanssa. Tosin lopussa kiitos seisoo, ja selviää miten syvälle pimeyteen Malfoy on sotkeutunut.

Dumbledore antaa Harrylle yksityistunteja, joissa he sukeltavat milloin kenenkin muistoihin. Tarkoituksena on, että Harry oppii tuntemaan Tom Valedro -nimisen nuorukaisen, josta myöhemmin tulee pelätty lordi Voldemort. Lisäksi 16-vuotias Harry ja hänen ystävänsä huomaavat vastakkaisen sukupuolen kiinnostavuuden. Ron löytää ensimmäisen tyttöystävänsä ja Hermione on mustasukkainen. Harrykin saa vihdoin rinnalleen Ginnyn, vaikka he eroavatkin kirjan lopussa.

Pahin asia tässä teoksessa on Dumbledoren kuolema ja kaikki se kauheus mikä siihen liittyy. Harry tappelee Kalkarosta vastaan, mutta koko vuoden häntä taikajuomatunneilla auttanut puoliverinen prinssi osoittaautuukin Harryn pahimmaksi vihamieheksi.

Jos tätä teosta pitäisi kuvata muutamalla sanalla, niin tämän tarkoituksena oli tehdä lukijalle selväksi kuka Voldemort on, mistä hän tulee ja kuinka hän ehkä mahdollisesti ajattelee. Hirnyrkit nousevat merkittäviksi ja Harry aikookin lähteä metsästämään loppuja Voldemortin sielun palasia seuraavassa teoksessa.

Luulen, että rauhoitamme nyt joulun ja palaamme lapsen kanssa viimeisen Potterin pariin ensi vuoden puolella.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Juha Numminen: Kyyhkynen

Kirjaston äänikirjahyllystä bongattu teos. Kuuntelin tätä vähän pidemmän kaavan mukaan, mutta juoni pysyi silti hyvin hallussa.

Mr CeeCeellä on Projekti jota hän toteuttaa 17 vuoden ajan. Alussa hän on vain itkevä Mr Finland -voittaja takahuoneessa, mutta toimittaja Make Sarkalan pilke silmäkulmassa annettujen vinkkien jälkeen hän nousee Suomen eturivin julkkiksiin. Mr CeeCee menee naimisiin, hautaa appensa, hautaa vaimonsa, menee uudelleen naimisiin, rakastuu häikäilemättömään naiseen ja lopulta katoaa.

Lukijalle ei missään vaiheessa selviä kuka Mr CeeCee todella on. Tietenkin hänestä kerrotaan kaikki mahdollinen, mutta todellinen minä roolin takana jää hämärään, niin kuin kuuluukin. Toimittaja Sarkalan lisäksi CeeCeen ympärillä pyörii nuorempi veli, Ville Kyyhkynen, jolla on suuret luulot itsestään mutta muiden silmissä hän on mitättömyys.

Teos on erittäin taivasti ja kiinnostavasti rakennettu. Hyvää ja laadukasta työtä sanoisin. Loppu on hieman hämäävä, sillä lukijalle ei oikein selviä mitä Mr CeeCeelle lopulta tapahtuu. Ehkä näin sen pitikin olla, sillä välillä kuunnellessani pysähdyin miettimään tykkäänkö CeeCeen hahmosta vai en? Haluanko, että hän jää kiinni rikoksistaan? Ja kummallista kyllä, pidin hänestä ja halusin, että hän vie tavoitteensa aina vain uudelle tasolle, yhä korkeammalle.

Tällaisia teoksia toivoisin kohdalleni enemmän!

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Kolmas ja viimeinen osa Lumikki -trilogiaa oli pienoinen pettymys. Kirjastosta lainasin äänikirjan, ja kuuntelinkin jo jokunen aika sitten mutten ole ehtinyt kirjoittamaan tänne.

Lumikin kolmas lukiovuosi on menossa ja joulu lähestyy. Lumikki on syksyn aikana tavannut mukavan pojan, jonka kanssa on kiva olla mutta silti hän ikävöi yhä ensirakkauttaan Liekkiä. Lisäksi Lumikki on lupautunut koulun näytelmään esittämään Lumikin roolia. Näytelmää ohjaa itsevarma ekaluokkalainen, jonka nimeä en tietenkään muista juuri nyt.

Näytelmäharjoitusten ja koulunkäynnin lomassa Lumikki kohtaa Liekin sekä saa uhkaavia viestejä tuntemattomalta "ihailijalta", joka väittää tietävänsä kaikki Lumikin synkät salaisuudet. Vähitellen Lumikki muistaa pätkiä lapsuudestaan ja elää uudelleen kipeää rakkauttaan Liekkiin. Välillä lukijalle annetaan kuva, että ahdistelija on Liekki, välillä tuntuu että se on näytelmän ohjaaja ja joskus jopa poikaystävä vaikuttaa olevan kirjeiden takana. Lopulta syyllinen löytyy yllättävältä taholta ja Lumikki saa vihdoinkin tietää totuuden lapsuudestaan.

Tässä tarinassa oli loistavat ainekset, mutta silti tämä oli lähes puolet lyhyempi kuin sarjan aloittanut ensimmäinen kirja. Lisäksi loppu oli omalla tavallaan pettymys romantiikannälkäiselle lukijalle, vaikkakin Lumikki osoitti vain olevansa itsenäinen nainen ratkaisunsa kanssa.

Se, että trilogian ensimmäisessä osassa oltiin huumekaupan jäljillä ja teos sisälsi runsaasti jännitystä ja juonenkäänteitä, niin tämä viimeinen teos oli enemmän psykologinen jännäri. Tosin kun ensimmäisen kirjan aikana kiipeäminen puuhun tuntui sopivan hyvin juoneen, niin kolmannen kirjan kiipeilyt Särkänniemessä tuntui hieman yliampuvilta. Onko tämä ollut vain kirjoitustekninen asia vai onko kirjailijalla ollut kiire saada teos eteenpäin? Joten hieman lässähti tämän trilogian päätösosa, harmillista.

tiistai 1. joulukuuta 2015

J. K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat

Tämä ohut kirjanen on yksi kolmesta Rowlingin kirjoittamasta oppaasta Harry Potter -maailman tueksi. Kaksi aiempaa (Huispaus kautta aikojen sekä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat) ovat ilmestyneet jo kesken kirjasarjan, mutta tämä ilmestyi vasta viimeisen kirjan jälkeen. Yhteistä näille teoksille on se, että niiden myyntituotto lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen. Tämä on minusta hieno ele Rowlingilta.

Siuntio Silosäkeen tarinat koostuu viidestä lyhyestä velhosadusta sekä Albus Dumbledoren kommenteista. Sadut ovat sellaisia, joita velholapsille on kerrottu kautta aikojen, vähän samaan tapaan kun jästilapsille Tuhkimoa tai Prisnessa Ruurusta.

Lukijalle tämä teos antaa eniten, jos Potter -maailma on ennestään tuttu. Ja etenkin, jos lukija on lukenut kaikki seitsemän Potteria. Mitään suuria paljastuksia tässä teoksessa ei ole, mutta muutamia mukavia pieniä yksityiskohtia kyllä. Harry Potterista kirjassa ei kerrota, vaan keskiössä ovat sadut sekä Dumbledore.

Mukava, viihdyttävä ja erittäin nopealukuinen. Omassa kirjahyllyssäni teos on ollut toukokuusta 2009 ja useamman kerran olen tämän silmäillyt läpi.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Toinen osa Lumikki Anderssonin trilogiasta. Tämäkin siis kirjastosta äänikirjana lainattu ja vähän hitaasti kuunneltu.

Lumikki on matkustanut Prahaan omaan rauhaan. Siellä hän kohtaa Zelenka-nimisen nuoren naisen, joka väittää olevansa Lumikin sisarpuoli. Lumikin muistoista kumpuaa ajatuksia ja muistikuvia siskosta, mutta eihän se voi olla mahdollista sillä he eivät ole koskaan ennen tavanneet Zelenkan kanssa eivätkä viettäneet "normaalia" perhe-elämää. Lumikille selviää, että Zelenka kuuluu Perheeseen, jossa noudatetaan hyvin tiukkoja sääntöjä. Samaan aikaan nuori, kunnianhimoinen toimittaja perehtyy Perheeseen. Lumikki kohtaa hänet sattumalta ja yhdessä he selvittelevät Perheen salaisuutta.

Tässä toisessa osassa Lumikki ei vaikuta enää niin kiinnostavalta persoonalta kuin ensimmäisessä osassa. Lumikin erikoiset kyvyt ovat tuntuneet hävinneen, tai niitä ei ainakaa tuoda kovin paljon esiin. Lumikki vaikuttaa enemmän normaalilta tytöltä, joka haikailee menetetyn rakkauden perään. Tässä teoksessa lukija saakin kuulla paljon Liekistä, Lumikin ensirakkaudesta, josta Lumikki ei ole vieläkään päässyt yli.

Lopulta selviää, että Zelenkan Perhe on tekemässä massaitsemurhaa, mutta Lumikki pelastaa heidät viime hetkellä. Zelenka ei olekaan hänen sisarensa, mutta heidän välilleen muodostuu kuitenkin luja ystävyys.

Saa nähdä mitä trilogian kolmas osa tarjoilee. Paljastuvatko Lumikin salaisuudet lopulta ja kuullaanko Liekistä vielä jotain?

perjantai 20. marraskuuta 2015

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Haahuilen aina silloin tällöin kirjaston lasten- ja nuortenosastolla. Tämä teos tarrui yhdellä reissulla mukaan äänikirjan muodossa, kun huomasin että kyseessä on trilogia ja kaikki osat olivat saatavilla. Tutustun mielelläni uusiin nuortenkirjoihin, sillä koskaan ei voi tietää minkälainen löytö osuu kohdalle.

Lumikki Andersson on 17-vuotias lukiolaistyttö jonka koti on Riihimäellä mutta lukio Tampereella. Teoksen edetessä selviää, että Lumikki on ollut koko ala-asteen ajan koulukiusattu, mutta onnistunut pääsemään niin fyysisesti kuin psyykkisesti asian yläpuolelle. Hän on juuri sellainen sankaritar jolle kaikki on mahdollista. Hän on omalla tavallan nero, joka osaa ratkoa ongelmia hetkessä.

Lukiossa Lumikki viihtyy yksin, mutta eräänä päivänä hän kirjaimellisesti törmää 500 euron seteleihin koulun pimiössä. Pian Lumikki on selvittänyt kuka setelit on pimiöön vienyt ja joutuu tahtomattaan mukaan soppaan, johon liittyy myös huumekauppaa sekä salaperäinen Jääkarhu.

Lumikki selviää uskomattomista tilanteista nopean älynsä ja tarkan nenänsä ansiosta. Lukijalle Lumikin historiaa tarjoillaan pieninä paloina, niin että mielenkiinto säilyy mutta lopulta kaikki kuitenkin paljastetaan. Tietenkin teoksen loppuun jää kuitenkin oma koukkunsa, onhan tämä tarina tarkoitettu trilogiaksi.

Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo "Et muuten tätäkään usko..." Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä

Luin tämän toisen Haapasalon elämänkerran putkeen ensimmäisen kanssa. Ja kuten tuo ensimmäinen osakin, tämäkin oli täynnä hienoja kuvia by Juha Metso. Ehkä tässä kirjassa oli aavistuksen sellainen olo, että kuvat on otettu yhdessä paikassa, lyhyessä ajassa. Tarjonta oli suppeampaa kuin ensimmäisessä kirjassa.

Toinen huomioni kiinnittävä asia oli toisto. Jonkun verran oli edellisen kirjan juttujen toistoa, oliko se tahallista vai tahatonta, en tiedä. Toisaalta näissä jutuissa oli myös se mielenkiintoinen juttu, että ne eivät olleet täysin identtisiä keskenään. Jokin pikkujuttu oli muuttunut. Tästä tuli entistä vahvemmin sellainen olo, että Ville on hyvä tarinankertoja eikä lukija voi olla aivan varma, että kaikki asiat on todella tapahtuneet juuri hänelle. Tai sitten hän yksityiskohtia muuttamalla suojelee jotain, ehkä itseään.

Tässä teoksessa oli ehkä edeltäjäänsä enemmän kannanottoja ja pohdintaa Venäjän tilasta 2000-luvulla. Hauskoja sattumuksia ja kamaluuksia oli vähemmän, vaikka kyllä lukija pääsi taas nauramaan ääneen moneen otteeseen. Toisaalta kautta teoksen lukija asti jonkinlaista varovaisuutta. En usko, että nämä teokset ovat jääneet FSB:n porukalta tutkimatta, vaikka Ville varookin visusti tuomasta esiin omaa, ehkä rehellistä mielipidettään Venäjästä.

Kuten Kauko Röyhkäkin toteaa: Ville Haapasalo on merkillinen mies. Ja voin sanoa, että jos hänestä ilmestyy vielä elämänkerta, luen sen mielelläni.

torstai 19. marraskuuta 2015

Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo "Et kuitenkaan usko..." Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Tämä taitaa olla niitä harvoja kirjoja minkä mieheni on lukenut ennen minua. Hän sai tämän vuosi sitten isänpäivälahjaksi ja jo silloin päätin, että minäkin tulen lukemaan tämän jossain vaiheessa. No, vuosi siinä vierähti kun oli aina muka jotain muuta kesken. Tämähän oli kyllä loppuen lopuksi todella nopealukuinen.

Teos on siis suomalaisen Ville Haapasalon elämänkerta, tai osa siitä. Teokselle on nimitäin jatko-osakin. Kauko Röyhkä haastattelee ja Ville kertoo. Nopealukuisen teoksesta tekee valtava kuvatarjonta, mikä on valokuvaaja Juha Metson käsialaa. Tosin näiden kuvien ääreen jää hetkeksi jos toiseksikin ihailemaan ammattilaisen kaunista jälkeä. Itse teos rakentuu kysymys-vastaus-periaatteella.

Villen varhaisvuodet Neuvostoliitossa ja sittemmin Venäjällä ovat jännittävää luettavaa. Näyttelijäksi opiskelemaan lähtenyt Ville on joutunut aika moniin tiukkoihin paikkoihin ja ihmettelen suuresti, että hän on ylipäänsä vielä hengissä. Toisaalta joistain jutuista tulee olo, että onko tämä nyt vain showmiehen tarinointia, vai onko näin todellakin tapahtunut. Luulen, että Haapasalo haluaa säilyttää jonkinlaisen savuverhon ympärillään eikä kerro ihan kaikkea, tai ainakaan koko totuutta. Tapahtumat ja sattumukset ovat viihdyttäviä ja välillä lukija saa nauraa ääneen pyörällä ajavalle karhulle tai Laatokalle unohdetulle kuvaajalle.

Innolla tartun tuohon seuraavaan teokseen. Pysyvätkö jutut edelleen yhtä hauskoina, vai tuleeko mukaan syvällisempää pohdintaa venäläisyydestä?

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Liza Marklund: Rautaveri

Jonotin tätä viimeistä Annika Bengtzon -teosta toista kuukautta kirjastosta. Sain tämän viimein kahden viikon pikalainaan, ja aika viime tippaan meni lukeminen sillä tänään on eräpäivä. Jostain syystä lukeminen takkusi tosi paljon alussa, tosin luulen sen johtuneen siitä että tiesin tämän olevan viimeinen Marklundin teos, hän on ilmoittanut lopettavansa kirjoittaminen kokonaan.

Tässä teoksessa vedettiin omalla tavallaan yhteen kymmentä edellistä Bengtzon -dekkaria. Osa mainittiin sivulauseissa mutta kaikki olivat tavalla tai toisella ainakin kerran esillä. Voi olla, että juuri siitä johtuen tämä ei oikein sysyttänyt minua ennen kuin teoksen oma juoni pääsi kunnolla vauhtiin.

Teoksessa oli kaksi pääteemaa: paperisen Kvällspressenin lopeetaminen ja Annikan sisaren Birgitan katoaminen. Lisäksi Annika kärsii pahoista paniikkikohtauksista psykologin vastaanotolla ja hän kohtaa menneisyytensä ja Svenin, entisen poikaystävänsä, jonka Annika on surmannut vuosia aikaisemmin. Omituiset kaksosveljet joutuvat myös kiinni (vaikka toinen heistä istuukin jo vankilassa) neuvokkaan Nina Hoffmanin ansiosta. Vaikka onkin lähellä, ettei Annikasta tule yksi heidän uhreistaan.

Kaikki juoneenpätkät ja langat punotaan siististi nippuun tarinan lopussa, myös aikaisempien kirjojen asiat. Lukijalle tulee hyvä olo, vaikka toisaalta kirjan toiseksi viimeinen luku onkin omalla tavallaan surullinen. Viimeinen luku, epilogi, on Thomaksen näkökulmasta ja vaikka hän hahmona onkin mitä ällöttävin ja ärsyttävin, ihailen kirjailijan kykyä kirjoittaa noin epämiellyttävä henkilöhahmo. Lukijalle jää myös hyvä ja turvallinen olo: Annikan elämässä kaikki on nyt hyvin ja hän on onnellinen.

torstai 12. marraskuuta 2015

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Äänikirjan kansi houkutteli kirjastossa tarttumaan tähän. Lopulta jouduin lainaamaan itse kirjankin, sillä levyt olivat niin huonossa kunnossa etten saanut kaikesta selvää. Viimeiset luvut luin kirjasta, kun äänikirjan kuunteleminen ei muista syistä ollut mahdollista ja halusin saada tämän äkkiä päätökseen. Voi olla, että olisi ollut parempi kuunnella koko teos eikä ryhtyä kesken kaiken lukemaan sitä. Jotenkin tuntui, että loppu tuli joko liian äkkiä tai lässähti omituisesti, kun luin sen itse.

Teos kuuluu "maagisen realismin" piiriin ja ensin ajattelin, ettei minulla juurikaan ole kokemusta tästä kirjallisuuden lajista. Mutta asiaa hetken pohdittuani, löysinkin useamman teoksen joka täyttää maagisen realismin tunnuspiirteet. Ehkä tunnetuimpia lajin edustajia on Sadan vuoden yksinäisyys ja suomalaisista kirjailijoista Johanna Sinisalo on ehkä tuttu useimmille.

Tässä teoksessa keskiössä on kuvitteellinen kaupunki Suomessa, Jäniksenselkä ja sen kuuluisa lastenkirjailija Laura Lumikko sekä hänen perustamansa kirjallisuuden seura. Seuran jäseniä ovat yhdeksän lasta, joista kirjailija Lumikko on tehnyt yhdeksän menestyvää suomalaista kirjailijaa sekä uusi, kymmenes jäsen Ella Milana, jonka Laura Lumikko on juuri valinnut joukkoon ja pian sen jälkeen kirjailijatar katoaa omituisesti. Tosin jotain perin omituista ja salaperäistä tässä seurassa on, sen saa nuori kirjallisuuden tutkija Ella Milana huomata. Seuralla on aivan omat sääntönsä sekä Peli, jota he pelaavat keskenään. Pian Ellalle myös selviää, ettei hän olekaan ensimmäinen kymmenes jäsen seurassa, vaan joku on ollut ennen häntä. Ella ryhtyy Pelin avulla selvittämään mysteeriä ja paljastaa lopulta valtavan salaisuuden, mikä koskee kaikkia seuran jäseniä.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

Viides Potter luettu ääneen lapselle. Itse olen lukenut tämän aikaisemmin ainakin kolme kertaa, voi olla että kertoja on enemmänkin, mutten ole merkinnyt niitä muistiin. Ensimmäisen kerran luin 12.-15.3.2004, toisen 15.-20.9.2004 ja kolmannen 18.-27.12.2005.

Harryn viiden vuosi Tylypahkassa alkaa levottomasti. Ankeuttajat hyökkäävät hänen ja Dudleyn kimppuun ja Harry joutuu tapauksen vuoksi Taikaministeriöön kuulusteluun. Cornelius Toffee, Taikaministeri, haluaisi erottaa Harryn Tylypahkasta. Osin syynä on se, että Harry itsepintaisesti väittää että Voldemort on palannut. Dumbledore kuitenkin "pelastaa" Harryn ja tämä pääsee lähtemään kouluun, kun on ensin viettänyt loppukesän Siriuksen talossa Kalmanhanaukiolla, missä myös Voldemorttia vastaan taisteleva salaseura Feeniksin kilta kokoontuu.

Koulussa Harry ja kumppanit saavat uuden pimeuden voimilta suojautumisen opettajan, kuten oli odotettua. Uusi opettaja, Dolores Pimento, on ministeriön määräämä virkamies, jonka mielestä oppilaat oppivat kaiken teoriassa eikä taikomista tarvita lainkaan. Harry joutuu Pimennon jälki-istuntoon ja joutuu kirjoittamaan omalla verellään "ei saa valehdella" omaan ihoonsa. Lisäksi Pimento määrää jatkuvasti uusia opetusasetuksia, ja lopulta nousee Tylypahkan rehtoriksikin kun Dumbledore joutuu lähtemään.

Harryn kouluvuosi on täynnä Albuksen Kaartia (Harry opettaa ystävilleen käytännön suojautumista pimeuyden voimia vastaan), ihastumista Chon, hiuspauksen pelikieltoa, kentaureja, jättiläisiä, angstia, unia Voldemortin tekemisistä, uusia ystäviä, joulu Siriuksen kanssa, Okklumeuksen opettelua Kalkaroksen johdolla sekä tietenkin V.I.P.-kokeet. Kouluvuoden lopussa Harry, Ron, Hermione, Ginny, Neville ja Luna Lovekiva säntäävät Taikaministeriön Salaperäisyyksien osastolle pelastamaan Siriusta, vain huomatakseen että Voldemort on houkutellut heidät ovelaan ansaan. Onneksi Kiltalaiset tulevat paikalle, ja vaikka Voldemort pakeneekin, niin velhomaailman on vihdoin tunnustettava hänen paluunsa. Hinta on tosin Harrylle kallis, sillä hän menettää Siriuksen. Harry saa myös kuulla vihdoinkin Dumbledorelta kohtalonsa: joko hänen on murhattava Voldemort tai Voldemort murhaa hänet.

Tämä teos on kaikista paksuin, ja toisaalta myös raskain. Ei pelkästään Siriuksen kuoleman vuoksi, vaan osin myös siksi, koska Harry on hankalassa 15-vuoden iässä, jolloin hänen tunteensa menevät vuoristorataa ja lukijan tekisi mieli välillä karjua hänelle järkeä päähän. Lisäksi teoksessa on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta, lähinnä Pimennon taholta, että lukijan tekee mieli itkeä ja kirkua ääneen. Onneksi mukana on paljon uuttakin, lukija pääsee tutustumaan paremmin Taikaministeriöön, Pyhän Mungon taikatautien sairaalaan, Fred ja George Weasley pistävät todella hanttiin Pimennolle ja lopulta jättävät koulun perustaakseen oman Weasleyn Welhowitsit kaupan Viistokujalle.

Huomenna katsomme elokuvan, vaikka tiedänkin jo etukäteen että se tulee olemaan pettymys. Yli tuhatta sivua ei vain saa mahdutettua muutaman tunnin leffaan.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Jo Nesbo: Poliisi

Ensimmäinen, ja ehkä viimeinenkin Harry Hole -dekkarini. Tämä löytyy pokkarina omasta hyllystä, mutta on jäänyt lukematta. Nyt lainasin kirjastosta äänikirjana, ja täytyy sanoa että jos olisin lukenut tätä, niin kesken olisi jäänyt. Äänikirjankin kuunteleminen oli paikoin todellisen työn takana. En siis aivan ymmärrä miksi Nesboa hehkutetaan niin valtavasti.

Kuva lisätty 4.4.2017

Toisaalta täytyy sanoa, ettei tämä huono ollut, ei missään nimessä. Mutta kun kirjailija on uusi, maailma ja hahmot ovat uusia, lukijalla (kuulijalla) menee oma aikansa päästä kaikeen tähän sisälle. Lisäksi henkilöhahmoja oli paljon, samoin tapahtumia ja paikkoja. Tässä teoksessa tutkittiin poliisimurhia. Poliiseja murhattiin rikospaikoilla, joiden rikokset eivät olleet selvinneet. Näitä murhia ehti tapahtua kai ainakin kolme, ellen väärin muista. Pari viimeistä jäivät yrityksisksi. Eli kuolemaa oli todella paljon.

Se missä Nesbo on hyvä, niin hämäämään lukijaa (kuulijaa). Hän antaa ymmärtää jonkun asian olevan näin, kunnes selviääkin sen olleen aivan päinvastoin. Henkilöhahmo saattaa kulkea ase kädessään ja lukija kuvittelee kyseessä olevan henkilön X, mutta yllättäen selviää että se olikin henkilö Y. Tehokeinona tämä on oikein hyvä, mutta jotenkin tuli epäluotettava olo, sillä tätä käytettiin koko ajan. Vaikka jännitin tapahtumissa mukana, mietin silti koko ajan että onko tämä taas sellainen hämäystemppu. Se hieman nakersi nautintoa.

Luulen, että koko Harry Hole -sarja olisi hyvä päättää tähän kirjaan. Sanon näin, vaikken olekaan lukenut muita Hole -teoksia, mutta tämän kirjan loppu oli vain jotenkin niin sopiva. Hieman minua jäi vaivaamaan, kun aivan kaikkia langanpäitä ei solmittu yhteen. Auroran vessa-retki, erään vangin kohtalo sekä yhden poliisikokelaan tulevaisuus jäivät häiritsemään. Koska minulla ei kuitenkaan ole aiempaa Harry Hole -kokemusta, en tiedä onko tämmöiset normaaleja kirjailijan temppuja. Tapa saada lukijat tarttumaan seuraavan teokseen siinä toivossa, että ratkaisut auki jääneisiin kysymyksiin löytyivät sieltä.

* * *
4.4.2017
Pakko tulla kommentoimaan tätä vanhaa merkintää. Ei, en aio muuttaa tätä, sillä haluan jättää muistiin ne fiilikset mitkä minulla oli kuunneltuani tämän. Nyt olen kuitenkin tutustunut Harry Holeen useamman teoksen verran ja voin sanoa, että mielipiteeni on muuttunut. Olen totaalisen ihastunut hahmoon, kirjailijaan, tyyliin, sivuhenkilöihin, aivan kaikkeen. Kun olen saanut koottua kuvaa tästä monen dekkarin tarinasta ehyemmäksi, ymmärrän nyt myös tämän teoksen taustat paremmin.
Koska luovuin juuri omasta Poliisin painoksestani, lainasin kirjan kirjastosta ja silmäilin pikaisesti läpi. Ajatuksena tietenkin se, että olin juuri lopettanut Aaveen ja haluan aloittaa uuden Janon, mutta totesin että haluan muistutella tapahtumat mieleeni kunnolla. Se olikin ihan fiksua, sillä nyt ymmärrän joitain kirjan tapahtumia paremmin. Nesbolla on näköjään tapana palata edellisen teoksen tapahtumiin, ja selvitellä niiden jälkipyykkiä seuraavassa teoksessa. Eikä tämä ole huono asia ollenkaan!

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Omassa kirjahyllyssä jo vuodesta 2008. Olen lukenut tämän varmaan kolme kertaa kannesta kanteen, ja muutaman kerran selaillut sieltä täältä. Aina kuitenkin yhtä mielenkiintoinen.

Kyseessä on siis Harry Pottereiden suomentajan, Jaana Kapari-Jatan kirja Pottereiden suomentamisesta. Hän perustelee teostaan sillä, että hän on saanut Pottereiden lukijoilta lukuisia kysymyksiä joisa toistuvat samat teemat. Joten kirjan kirjoittaminen niistä on myös Pottereiden lukijoille helpotus.

Teoksessa käsitellään Kapari-Jatan tapaa suomentaa, sitä kuinka hän on päätynyt käyttämään tiettyjä suomennoksia (huispaus, Kalkaros yms) sekä hän vastaa kysymyksiin "kuka on lempihahmosi?" ja "tunnetko J. K. Rowlingin?".

Minusta tämä on hyvä ja pätevä teos kaikille Pottereiden ystäville. Ja miksi ei muillekin suomentamisesta kiinnostuneille, vaikka voi olla etteivät kaikki asiat avaudu samalla tavalla jos Pottereiden mailma ei ole lukijalle ennestään tuttu. Teos on todella nopealukuinen, itsekin ahmaisin tämän nyt parissa tunnissa.

tiistai 6. lokakuuta 2015

J. K. Rowling: Harry Potter ja Liekehtivä pikari

Pidimme kesän ajan taukoa Pottereiden lukemisessa. Tämä oli tietoinen päätös, sillä itse kirjat lukeneena tiedän mitä tuleman pitää. Ensimmäiset kolme teosta ovat ehkä lapsellisempia, mutta tästä Liekehtivästä pikarista alkaa kaikki se kamala kuoleminen. Mutta nopeasti tämän kuitenkin luimme ääneen, sen verran jännitystä oli mukana ettei hommaa voinut jättää kesken pitkäksi aikaa.

Harryn neljäs vuosi Tylypahkassa alkaa. Kesän lopulla hän pääsee Weasleyn perheen mukana huispauksen maailmanmestaruuskisoihin, joissa kuolonsyöjät mellastavat ja joku loihtii pimeän piirron taivaalle Harryn taikasauvalla. Koulussakin on tulossa aivan poikkeuksellinen vuosi, sillä Tylypahkaan on kutsuttu kahden muun Eurooppalaisen koulun: Drumstrangin ja Beauxbatonsin oppilaita osallistumaan kolmivelhoturnajaisiin. Levottomien aikojen vuoksi Dumbledoere on pyytänyt vanhan aurorin, Villisilmä Vauhkomielen opettamaan suojautumista pimeyden voimilta.

Yllättäen Harry joutuu kolmivelhoturnajaisiin neljänneksi ottelijaksi. Kuka on pannut Harryn nimen pikariin ja miksi? Ensimmäisessä koetuksessa kilpailijoiden on taisteltava lohikäärmeitä vastaan, toisessa Dobby-kotitonttu auttaa Harrya selviämään tunnin veden alla ja kolmas koetus on labyrintti, minkä keskellä odottaa palkintopokali.

Pahaksi onneksi pokali onkin porttiavain ja sinkoaa Harryn ja Tylypahkan toisen ottelijan Cedricin vanhalle hautausmaalle. Siellä Harry todistaa, kuinka pimeyden lordi Voldemort saa takaisin ruumiinsa ja voimansa. Lisäksi Harry joutuu näkemään Cedricin kuoleman, ja paluun haamuna Voldemortin taikasauvasta. Tapahtuma on todella rankka Harrylle. Kovin moni ei kuitenkaan usko Harryn kertomaa, mutta onneksi Dumbledore on Harryn puolella, samoin kun hänen läheisimmät ystävänsä sekä Sirius.

Tässä teoksessa on tapahtumia aivan valtavasti. Mutta on kirjaan tullut paksuuttakin lähes tuplat edellisiin verrattuna. Uusia hahmoja tulee runsaasti, mutta onneksi kaikki vanhat tututkin pyörivät vielä mukana. Elokuvaversioon juonta oli riisuttu todella rankalla kädellä, mikä harmitti valtavasti. Toivonkin, että lapset ja nuoret lukisivat nämä teokset ennen elokuvien katsomista.

Olen luvannut lapselle, että tänään aloitamme seuraavan teoksen ääneenlukemisen. Tiedän, että siellä on muutamia todella vaikeita kohtia, ja luulen että nenäliinapakettia tullaan tarvitsemaan.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Pekka Hiltunen: Varo minua

Olen odottanut uutta Studio-sarjan teosta kun kuuta nousevaa. Silti jokin sisäinen ääni kehotti minua lainaamaan teoksen kirjastosta, ja olen iloinen etten tuhlannut tähän rahojani (ainakaan vielä), sillä tämä uusin tarina Marista ja Liasta oli pettymys.

Tällä kertaa naiset paneutuvat Lontoon katujengien maailmaan. Mutta jostain syystä teos ei vain lähtenyt lentoon. Toki sitä luki mielellään ja innokkaasti, mutta huomasin moneen otteeseen vilkuilevani sivuja eteenpäin, että milloinka tästä ja tästä päästään yli. Tämmöinen ei ole minulle ollenkaan normaalia, sillä hyvin harvoin haluan tietää etukäteen kuinka tarinan lopussa käy. Ja se myös kertoo paljon teoksesta...

Teoksessa oli useampia pettymyksiä. Ensinnäkin, olin aivan varma että Lian ja poliisi Gerrishin välille kehkeytyy romanssi. No, näin ei todellakaan käynyt vaan Gerrish joutuu Marin listalle tutkittavaksi kun hän ryhtyy kuulustelemaan Liaa. Gerrish johdattaa Marin (jolla on aikaisempaa enemmän omaa näkökulmaa kun aikaiseemin) Lontoon katujengien maailmaan. Mari päättää lavastaa Gerrishin syylliseksi ja saada hänet näin pois Studion kimpusta.

Lia kyllä kohtaa romanssin teoksessa, mutta sen käsittely jää ikävästi kesken kun Lia siepataan hänen entisen kumppaninsa toimesta. Lia viruu asunnossaan kun Mari on Gerrishin perässä eikä kukaan töissäkään kaipaa Liaa. Lopulta ihana herra Wong ymmärtää, että Lialla ei ole kaikki hyvin ja sitten tapahtuukin ja rytinällä.

Ehkä teoksen suurin ongelma oli se, että siinä tapahtui liian vähän ja turhaa täyte-höttöä oli liikaa. Jos kaikkea olisi tiivistetty hieman, tarinaan olisi voitu tuoda enemmän. Nyt tuntui, että tarinaa oli venyttämällä venytetty mutta samalla poljettiin koko ajan paikallaan. En tiedä oliko kirjailijalla tuskan takana työstää tätä kirjaa, vai mikä tässä oli? Omaan hyllyyn voin hankkia tämän joskus alennusmyynnistä pokkarina, ihan vain että sarja olisi ehyt.

Harri Nykänen: Valhe

Toinen Nykäsen teos minkä kuuntelin kirjaston äänikirjana. Kuuntelu oli paikoin hidasta, vaikka tarina olikin mielenkiintoinen, mutta elämä ei sallinut nopeampaa kuuntelutahtia. Joskus käy näinkin.

Kai Manner, teoksen päähenkilö, saattelee äitinsä haudan lepoon ja ryhtyy käymään läpi tämän jäämistöä. Tallelokerosta löytyy mielenkiintoisia lehtiartikkeleita ja Manner ryhtyy selvittämään sukunsa salaisuutta. Apuna hänellä on tuttu komisario Ritvanen, joka asuu hetken Mannerin kämppäkaverina. Juttuun liittyy myös vuosikymmeniä sitten murhattu poika, vaikka Mannerin päämielenkiinto onkin Elias-enon itsemurhassa. Joku ei kuitenkaan halua, että Manner saa totuutta selville ja hän päätyy pariin otteeseen sairaalaan. Lopulta kuitenkin eno soittaa ja kertoo hämmästyttävän totuuden itsestään ja Mannerin suvusta.

Teos oli todella mielenkiintoinen ja tarina uskottava. Mukana oli riittävästi jännitystä ja asiat selkiytyivät sopivasti lopussa. Kaikkiin kysymyksiin saatiin vastaukset, mikä oli tärkeää kun oli tällaisesta kertomuksesta kyse.

Leena Lehtolainen: Veren vimma

Edellisellä kirjastoreissulla osui silmiini tämä äänikirja. Olen lukenut kirjan vuosia sitten, ja olin varma että se olisi jopa omassa hyllyssäni, mutta etsinnän jälkeenkään en sitä löytänyt. Juonen muistin hatarasti, vaikka kuuntelun myötä se palautuikin taas mieleen.

Päällimmäiseksi tästä teoksesta jäi mieleen Marian ja Antin koti, "valkoinen kuutio", Marian lähes-syrjähyppy Taskisen kanssa (syynä valkoinen kuutio sekä Taskisen Tertun sairaus), ralliautoilija Sasha Smedsin perheen historia sekä perhe-elämä.

Toimittaja Annukka Hackman löytyy ammuttuna Humaljärveltä. Hän on kirjoittanut elämänkertaa ralliautoilija Sasha Smedsistä, vaikka ei olekaan selvää liittyykö Annukan murhaaminen suoraan elämänkertaan, vai onko syynä mustasukkainen ex-kumppani, Marian "työtoveri" raato-Kervinen. Mutta kun Kervinenkin löytyy kuolleena, juttu mutkistuu.

Murhan tunnustaa yllättäen Sashan veli, joka kuitenkin peruu tunnustuksensa myöhemmin kun selviää, että hänellä ja Sashan vaimolla Helillä on suhde. Oikea murhaaja löytyy lopulta ja tilanne kärjistyy panttivankidraamaksi.

torstai 24. syyskuuta 2015

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti

Huomasin, että tämän teoksen ilmestymistä oli aikaistettu. Hyvä niin, sillä sormet todellakin syyhysivät tämän kimppuun. Luettuani Hornan, halusin kiihkeästi kuulla lisää. Nyt odotukseni palkittiin.

Tässä teoksessa Suomi on suurimman kriisinsä edessä. Koko maasta katkeavat sähköt keskellä hyytävintä sydäntalvea. Hornasta tuttu Lari Vuori tekee kaikkensa pelastaakseen Suomen, tai edes osan siitä.

Monin paikoin lukiessani, mietin itseäni ja omaa perhettäni. Remeksen kuvaus Suomea kohdanneesta katasrofista tuntui, ja tuntuu edelleen, pelottavalta. Mitä tekisin itse samassa tilanteessa? Mistä löytäisin lämpimän paikan ja ruokaa perheelleni? Mikä olisi todennäköisyys että minä, tai Suomi, selviytyisi vastaavanlaisessa tilanteessa?

En halua paljastaa teoksesta liikaa tällä kertaa, sillä haluan että mahdollisimman moni lukee tämän itse ja miettii teoksessa esiinnousseita teemoja. Jos kirjan kuvaama katastrofi todella tapahtuisi, voittaisivatko vahvemmat ja kuolisivatko heikoimmat? Miten me suomalaiset toimisimme ja reagoisimme? Tällä hetkellä elämme tilanteessa, jossa maahamme tulvii pakolaisia muista maista. Entä jos olisimme itse noita pakolaisia? Etsisimme suojaa, lämmintää ja ruokaa. Kuka meitä auttaisi, vai auttaisiko kukaan? Pystyisimmekö nousemaan jaloillemme, saisimmeko huoltovarmuuden toimimaan suunnitellulla tavalla?

Sen verran voin kuitenkin sanoa, että Remeksen kerronta on jälleen kerran tutun turvallista ja mukaansatempaavaa. Henkilöhahmoja on riittävästi ja tarinaa johdatetaan usemman näkökulman kautta. Loppua kohden huomasin, että muutamia mutkia oiottiin aika rankalla kädellä, mutta toisaalta lukijan vauhtikin oli jo sitä luokkaa, että liiallinen rautalangasta vääntäminen olisi vain ärsyttänyt. Pariin kolmeen viimeiseen lukuun tiivistyi todella paljon. Jäin pohtimaan vieläkö tästä saadaan jatko-osa aikaiseksi, vai jääkö tarina nyt tähän? Suomi jäi kuitenkin verrattain kriittiseen tilaan, ainakin minun näkökulmastani katsottuna.

Vielä haluan nostaa esiin leijonaemo-Emman, joka vuoroin taisteli, vuoroin osoitti nykysuomalaisen uusavuttomuuden. En pitänyt hänestä tyyppinä, mutta syy saattoi olla se, että olen itse ollut hyvin erilainen vanhempi vauvoilleni kuin hän Kuuralle (kaunis nimi muuten ja kuvaa myös osaltaan nykyvanhempia).

tiistai 22. syyskuuta 2015

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Maria Kallio -dekkari, mikä löytyy omasta hyllystä, mutta lainasin nyt kirjaston äänikirjana. Eli vuosia sitten luettu, nyt huvin vuoksi kuunneltu.

Maria tutkii Koivun ja Puupposen kanssa epätyypillisiä rikoksia palattuaan takaisin Espoon poliisiin. Maria on ollut kouluttamassa afganistanilaisia poliiseja, sekä välttänyt täpärästi tienvarsipommin ollessan poliisikoulun avajaisissa Afganistanissa. Ensimmäisen epätyypillisen tapauksen, kolmen maahanmuuttajatytön katoamisen, Marian eteen tuo Pekka Koivu. Tytöt ovat kadonneet kuka minnekin, eikä tyttöjen perheillä ole tietoa heidän olinpaikoistaan. Tutkimukset keskeytyvät, kun neljäs mamutyttö löytyy kuolleena ja Marian solun työpanosta tarvitaan murhan ratkaisemisessa. Kaikkia neljää tyttöä yhdistää kuitenkin se, että he ovat käyneet Espoossa sijaitsevassa Tyttö kerhossa, samassa missä myös Marian oma tytär Ida viettää aikaansa.

Teos puhuttaa tietyllä tavalla juuri tänä päivänä, kun Euroopan halki kulkee tuhansien pakolaisten virta. Lehtolainen ei kuitenkaan ota kantaa itse maahanmuuttaja- tai pakolaiskysymyksiin, hän tuo esille vain faktat kuten kulttuurierot suomalaisten ja muunmaalaisten välillä. Kuinka tyttöjen perheet ovat loppuenlopuksi sekaantuneet katoamisiin, selviää teoksen lopussa. Myös suomalaisten äärijärjestöjen toiminta näyttäytyy uudessa valossa ja saa ikäviä piirteitä, joista osa järjestön jäsenistä maksaa loppuikänsä.

Harri Nykänen: Virginialainen

Äänikirja sattui silmiini kirjastossa, kun etsin jotain uutta kuunneltavaa. Ajattelin testata, sillä pituus oli vain viisi levyä (5h 55min). Nykänen ei ole minulle entuudestaan tuttu kirjailija.

Virginialainen on sekoitus faktaa ja fiktiota. Yhdysvaltalainen näyttelijä James Drury on kesällä 1971 Suomessa vierailijana. Hän on tähdittänyt tv-sarjaa Virginialainen ja hyvin tunnettu suomalaisten keskuudessa. Syy, miksi Drury on lähtenyt juhannuskierrokselle yöttömän yön maahan, on rahapula. Häntä kuljetetaan helikopterilla paikasta toiseen ja häntä ohjaamassa ovat manageri Eino Tappinen (joka on jatkuvasti humalassa), Timo T. Timola (joka haluaisi soitimaan Vietnamiin) sekä Leo Arhola (joka on ollut sotimassa Vietnamissa). Tanssipaikkakierroksen jälkeen Drury kuljetetaan syrjäiselle huvilalle, missä miljonääri tekee hänelle odottamattoman ehdotuksen.

Kuten sanottu, mukana on faktaa muun muassa vanhojen lehtijuttujen ja muistelmien muodossa. Drury itsekin on antanut siunauksensa teokselle. Tosin se, mikä tarinassa todella on faktaa ja mikä fiktiota, jätetään lukijan itsensä pääteltäväksi. Tarina on hyvin kuvattu ja se on tietyllä tavalla mukaansatempaava. Toisaalta myös lukija (kuulija) odottaa malttamattomana teoksen loppua, sillä siellä on mehukkaimmat jutut. Muutoin kerronta polveilee milloin Suomessa juhannuksena 1971, milloin Druryn muistossa lapsuudestaan tai nuoruudestaan.

Toesta on vaikea lokeroida mihinkään tiettyyn kategoriaan. Joten laitanpa sillä löydästi merkinnän "elämänkerta".

maanantai 24. elokuuta 2015

Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä

Miten lukukokemus voikaan olla joskus niin erilainen, vaikka kyse olisikin samasta kirjasta. Olen lukenut tämän Lehtolaisen teoksen ensimmäisen kerran keväällä 2009 ja nyt lainasin kirjastosta äänikirjana.

Nyt kuunneltuna tämä oli minusta taattua Lehtolaista. Juoni ja kerronta soljui hyvin eteenpäin ja jännitystä riitti loppuun saakka. Vuonna 2009 olin aivan muuta mieltä, ja olin kirjoittanut muistiin näin: Pettymys! Maria Kallion kymmenes juttu. Jotenkin alusta asti oli sellainen olo, että teos on väkisin kirjoitettu. Siitä puuttuu jotain Lehtolaiselle tyypillistä tai jotain Maria Kallion teoksiin kuuluvaa huumoria tai tyyliä. Juonellisesti kirja oli hyvä. Maria jahtasi Jutta Särkikosken murhaajaa, joka oli jälleen kerran yllätys. Tai ei Juttaa murhattu, mutta yritettiin. Alusta asti oli selvää, että Niiskuneiti on Moona. Vähän harmittaa kun ostin omaksi.

Nyt, noin kuusi ja puoli vuotta myöhemmin, voin sanoa ettei kirja nyt ihan noin kamala pettymys ollut. Olen tyytyväinen, että se on edelleen kirjahyllyssäni. Ehkä äänikirja toi teokseen uuden sävyn tai sitten aika oli tehnyt tehtävänsä. En esimerkiksi muistanut ollenkaan kuka murhaaja lopulta oli, vaikka joitain pieniä yksityiskohtia muistinkin juonen edetessä.

Yksi asia mikä voi vaikuttaa omaa luku/kuuntelukokemukseen on tietenkin sen hetkinen elämäntilanne. En tosin muista, että ensimmäisellä lukukerralla oma elämäni olisi ollut kovin paljon erilainen kuin nyt. Mutta ikää on ainakin tullut jokunen vuosi lisää, ja toivottavasti sen myötä myös viisautta.

Teoksen teemoja olivat kilpaurheilu, doping, vammautuminen, homous urheilupiireissä, ahmimishäiriö, rahanpesu, paritus sekä perheväkivalta. Maria määrätään poliisin palvelukseen selvittämään merkittävän henkilön, Pentti Vainikaisen, murhaa. Maria epäilee, että todellinen myrkytyksen uhri olisi ollut toimittaja Jutta Särkikoski, joka on julkaissut kärjekkäitä kommentteja huippu-urheilijoista. Kun toinen ruumis tulee, niin Särkikoski pääsee jatkuvaan valvontaan. Maria Kallio etsii syyllistä juoksuradalta, valmentajasta ja tukityöllistetystä. Lopullinen ratkaisu on yllättävä ja palkitsee lukijan jännityksen.

lauantai 22. elokuuta 2015

E L James: Grey

Kuinka ollakaan, löydän itseni tilanteesta, johon en kuvitellut joutuvani. Seison kaupan kirjahyllyillä ja silmiini sattuu teos Grey. Mitä ihmettä? Mikä tämä nyt on? Ajaa, Fifty Shades of Grey miehen näkökulmasta. Punnitsen hetken ja päätän ostaa teoksen. Kotona pyörittelen kirjaa kädessäni, pakkohan tämä on nyt lukea, vai mitä.

No, olihan teos koukuttava, omalla tavallaan. Tarina oli täysin tuttu mutta tällä kertaa näkökulma oli miehen. Minulla ei ollut ennakko-odotuksia kirjan suhteen, mutta silti koen pienoista pettymystä. Tämä oli pelkkää viihdettä, ja seksiä. Olisi ollut oikeasti mukavaa sukeltaa syvemmälle mystisen herra Greyn ajatuksiin. Viitteitä ja vihjeitä hänen menneisyydestään kyllä oli, mutta olisin toivonut hieman enemmän lihaa luiden ympärille. Kirjailija olisi voinut avata hieman enemmän Greyn ajatusmaailmaa, nyt se jäi vain muutamiin latteuksiin ja väärinymmärryksiin.

Seksiä kirjassa oli aivan riittämiin. Mutta kritisoin edelleen samaa kun aikaisemmin näiden kirjojen suhteen, jatkuva laukeaminen ja kovettuminen on pidemmän päälle puuduttavaa luettavaa. Romantiikannälkäinenminäni tykkäsi erittäin paljon klassisesta "mitä hän minusta ajattelee?" -pohdinnasta sekä Christianin herkästä ja helyttävästä puolesta, etenkin kun heidän suhteensa lopputulos on lukijan tiedossa.

Toivon todellakin ettei E L James kirjoita enää yhtään Grey-tarinaa. Vaikka tämä tuntuukin puhtaalta rahastukselta (ja sitä Christianin näkökulmasta kirjoitetut jatkotarinat olisivatkin), niin tiedän etten voisi olla lukematta jos näitä ilmestyy vielä lisää.

tiistai 18. elokuuta 2015

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Syksyn odotetuin kirjauutuus, ainakin minun hyllyssäni. Tämä piti ostaa välittömästi itselle, ja luulen että jossain vaiheessa tulen tämän lukemaan toistekin. Aivan ihanaa, taattua Kaari Utriota, en pettynyt.

Wilhelmine Falkensten on pitkä nainen, hillitty ja ystävällinen ja tietää kaiken naapurinsa Rossin paperiruukista. Wilhelminen asema ruukilla järkkyy, kun vuosia poissa ollut perijä Sebastian Ross palaa meriltä raajarikkona. Kun Wilhelminen isä vielä kosii tökerösti rampaa tyttärelleen puolisoksi, Wilhelmine ei kehtaa enää näyttää naamaansa ruukilla, vaikka sydän kaipaakin sekä työläisiä että serkku Sebastiania. Kärttyisä vanha Papa kuolee ja Wilhelmine viedään Helsinkiin von Stauden talouteen elätettäväksi.

Helsingissä Wilhelmine kohtaa juonittelua, vääryyttä ja jälleen uuden naittamisyrityksen. Tällä kertaa häntä kaupitellaan maisteri Normannille, joka on rakastunut vanhapiika Agneta von Staudeen, saaden myös vastarakkautta. Sebastian Ross löytää myös tiensä Helsingin hulinaan ja Wilhelmine saa nähdä rakastaan milloin Runebergin luona, milloin tanssiaisissa. Onneksi Sebastian oivaltaa myös rakkautensa Wilhelmineä kohtaan, mutta molemmat ovat liian ujoja ja arkoja lähestyäkseen toisiaan asian suhteen. Lukijalle on herkkua tirkistää molempien päiden sisään, lukea kaipuusta ja rakkaudesta.

Gustav von Staude sekoittaa niin omansa kuin perheensäkin asiat rakastumalla talousmamselliin ja tekemällä rajuja liikkeitä saadakseen kauniin Johannan itselleen. Lopulta von Staudet pakenevat skandaalia ja Wilhelmine passitetaan talosta pois.

Loppu on tietenkin juuri sellainen kun pitääkin. Ja mikä parasta, tämä kirja ei päättynyt ensimmäisiin rakkaudentunnustuksiin, vaan tarinaa jatkettiin muutaman luvun verran. Kaikki langat tuli solmittua siististi ja lukija sai nautintonsa.

Kuten aina Utrion teoksissa, historia oli vahvasti läsnä. Opin tämän teoksen myötä paljon paperinvalmistuksesta sekä Venäjän maantiedosta, vaikka jälkimmäinen on tuskin muuttunut parissa sadassa vuodessa. Lisäksi mukana seikkaili 1800-luvun tavat, pukeutuminen sekä puhuttelu. Hieman hämmennyin kun kaikki tuntuivat olevan serkkuja keskenään, kunnes ymmärsin että se oli yleinen puhuttelu jos henkilöillä oli vähänkään sukulaisuussuhdetta keskenään.

Toivon hartaasti, että Kaari Utrio jatkaa kirjailijan uraansa vielä monta monituista vuotta. Vaikka tiedänkin, että kirjan pariin voin palata aina kun haluan, niin uusi tarina on kuitenkin uusi tarina. Mitä väliä sillä on, että juonikaava on kirjasta toiseen sama? Sillä henkilöhahmot tekevät kuitenkin sen, mihin ainakin tämä lukija ihastuu.

torstai 13. elokuuta 2015

100 omaa kirjaa

Yksi etappi saavutettu: oman kirjahyllyn sata kirjaa luettu. Tosin montako niitä on siellä vielä odottamassa? Tai kuinka moni niistä on jo luettu, mutta pitäisi kirjata tänne ylös? Ja kuinka moni tuosta sadasta on juuri ostettuja ja luettuja teoksia?

No, syksy tulee pian ja pimeät illat. Ehkäpä otan tavoitteeksi kirjoittaa tänne niistäkin kirjoista, mitkä olen jo lukenut aikaisemmin. Niitäkin on hyllyt väärällään. Tosin samalla pitäisi varmaan järjestää tuo kirjahylly uuteen uskoon. Uutuuksia on ilmestynyt sinne säännöllisin väliajoin ja pokkarialeistakin on tarttunut mukaan jokunen nide.

Aina täytyy olla tavoitteita ;)

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Ihana, uusi Maria Kallio -dekkari. Tätä olen odottanut, ja olin iloisesti yllättynyt kun kesällä kuulin Lehtolaiselta ilmestyvän Maria Kallio -tavaraa. Omaksihan tämä piti ostaa heti, eikä lukemiseenkaan mennyt montaa päivää.

Kirjan nimi, Surunpotku, tuntui aluksi vähän oudolta. Mutta nimi sai selityksen tapahtumien edetessä. Tapahtumat sijoittuvat jalokivien ja uskon maailmoihin. Arvotettu jalokivien asiantuntija löytyy surmattuna Tapiolan kirkosta. Onko syyllinen kansanedustaja-puoliso, rulettia pyörittävä pikkuveli, kissamainen entinen apulainen, muusikko lanko, kilpaileva jalokivikauppias vai joku muu?

Tarina kulkee tasaisesti kohti loppuratkaisua. Välillä lukijaa yritetään hämätä ja huijata, mutta hillitysti. Samaan aikaan seurataan poliisien yksityiselämää, joista tässä teoksessa selkeimmin esille nousee Pekka Koivun tyttären sairaus. Toki taustalla on myös tulevaisuuden näkymät, riittääkö Kallion porukalle enää töitä kun osastoja supistetaan eikä työsopimusten jatkosta ole mitään tietoa. Tämä jääkin teoksen lopussa täysin auki, minkä itse tulkitsen tarkoittavan sitä että kirjailija haluaa jättää Marian uran avoimeksi myös itselleen. Puhtaalta pöydältä on helpompi aloittaa seuraavan teoksen kanssa.

Vaikka Marian ryhmän ensimmäinen tehtävä onkin selvittää Jaakko Pulman (mistä Lehtolainen keksiikin aina niin hyviä sukunimiä?!?) murha, niin toiseksi ja kolmanneksi tutkimukseksi nousee Pulman vaimon sisaren kuolema vuosikymmenten takaa sekä syytökset rahanpesusta. Kaikki ratkevata kuitenkin, ja lukija sekä komissaario Kallio saadaan tyytyväiseksi.

Teos on tasapainoinen, kuten ammattilaiselta voikin odottaa. Tuntui jopa, että tässä oli enemmän ryhtiä kun edellisessä Kallio -dekkarissa Rautakolmiossa (jossa itse arvasin murhaajan jo heti ensi metreillä). Ehkä Lehtolaiselle sopii tämä, että hän kirjoittaa välillä muutakin kun Kalliota. Näin ei pääse leipäytymään yhteen hahmoon.

Mainitsen vielä, että teoksessa nostettiin hyvin esiin nykyaika ipadeineen ja älypuhelimineen. Tuntui että joku oli koko ajan puhelimessa, räpläämässä sitä tai kirjoittamassa sähköpostia ipadilla. Näin se maailma muuttuu poliisin työssäkin, mutta mitenhän on tietoturvan kanssa kun viestejä välitetään miten sattuu.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Piper Kerman: Orange is the New Black - Vuosi vankilassa

Löysin tämän pokkarin kesäkuun alussa Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta. En ole koskaan katsonut kirjan pohjalta tehtyä tv-sarjaa, mutta olen toki nähnyt mainoksia siitä. Teos kiinnosti minua, sillä se on tositapahtumiin perustuva ja kai olen myös pohjimmiltani utelias luonne.

Tarina alkaa Piperin nuoruudesta. Hän kertoo suhteestaan Noraan sekä kuinka hän salakuljettaa huumerahaa, yhden ainoan kerran. Tämä kerta kuitenkin riittää ja hän joutuu vuodeksi vankilaan, tosin vasta kymmenen vuotta rikoksen jälkeen. Piperin onneksi hänet sijoitetaan lähelle kotia, alimman tason Danburyn vankilaan, missä hänen poikaystävänsä ja läheisensä pääsevät vierailemaan viikottain.

Teos kuvaa Piperin vankila-arkea, suhteita toisiin vankeihin sekä sisältää paljon pohdintaa yhdysvaltalaisten vankiloiden nykytilasta. Teoksessa ei ole tippaakaan vankilaseksiä (vankien välistä tai vartijoiden toimesta tapahtuvaa), kuvausta eristysselleistä tai tarkkoja kuvauksia muiden vankien rikoksista tai tuomioista. Teos tarjoaa suppean läpileikkauksen Danburryn elämästä, muutamia mielenkiintoisia persoonia sekä "ohjeita" kirjoittamattomista säännöistä ja käytännöistä vankilassa.

Lukija elää Piperin vankilavuoden mukana, mutta silti pettymys iskee viimeisten sivujen jälkeen. Miksi Piper ei kerro kuinka Popin, Ninan, Jayn ja muiden naisten käy? Hänen oma tarinansa päättyy hyvin, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla muiden vankien tulevaisuudesta. Silti kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Jarkko Sipilä: Mies kuumasta

Takamäki 15. Ilmestyi pari kuukautta sitten, mutta kirjaston varausjono oli pitkä. Nyt vasta heinäkuun alussa sain tämän käsiini, eikä lukemiseen mennyt kovin montaa iltaa. Tämän olisi varmaan lukenut päiväsähkön, jos olisi ollut aikaa.

Tutut tyypit pyörivät mukana: Takamäki, Suhonen, Joutsamo, Kulta, Nykänen. Lisäksi uusiakin kavereita tuli mukaan. Takamäen poika Joonas on kenttäharjoittelussa, ja hyvää harjoitusta hän saakin teoksen aikana. Lisäksi Porista saapuu Hans Lievonen pääkaupunkiin erään pikkurikollisen perässä. Luvassa on kuuma keikka ja Suhonen ja Lievonen ryhtyvät yhdessä selvittelemään sitä.

Keskiössä on espanjalainen mies ja väärennetyt viidenkymmenen euron setelit. Pikkurikollisia on kuviossa mukana, ja nähtävästi rahat yritetään myydä maailmalle. Poliisi etsii ja selitettävä juttua omaan tapaansa, ja lukijalle paljastetaan uutta tietoa sitä mukaa kun poliisitkin sitä saavat. Lopulta viisi miestä murhataan ja murhaajaa jahdataan isolla operaatiolla.

Pienenä sivujuonena on Robert Aholan katoamistapaus. Harmi vaan, että tämä juoni näyttää jäävän aavistuksen kesken. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä pojalle lopulta tapahtui. Kuka oli oikeassa, lapsi vai vanhemmat? Rauhoittuiko elämä koulussa? Vai onko kirjailija tarkoituksella jättänyt tilanteen auki, niin että siihen voi palata seuraavassa kirjassa?

Toimittaja Römpöttiä ei tavata tämän teoksen aikana. Toisaalta se on hyvä, sillä välillä hän on ollut liiankin paljon esillä. Sen sijaan lukija saa mielenkiintoista tietoa poliisin menetelmistä ja toimintatavoista, nämä yksityiskohdat ovat teoksen parasta antina, hyvän juonen ja kerronnan lisäksi tietenkin.

Lopussa oli vielä yksi yllätys, joka tuli lukijalle aivan puskasta. Toki pieni viite tähän mahdollisuuteen annettiin jo hieman aikaisemmin, joten yllätykseen osasi tietyllä tavalla varautua. Koska teos on niin uusi, en halua sitä nyt tässä kertoa. Jos unohdan sen joskus, niin voinhan aina lukea tämän kirjan uudestaan.

Tove Jansson: Taikatalvi

Tämäkin teos löytyy omasta hyllystä, mutta lasten kanssa kuunneltiin kirjaston äänikirjana. Nämä muumit ovat kyllä niin hyviä! Sopivat niin lapsille kuin aikuisille.

Muumipeikko herää kesken talviunen. Maailma on muuttunut omituiseksi ja kummalliseksi, joka puolella on valkeaa lunta ja Muumipeikko kokee olevansa aivan yksin kylmässä maailmassa. Pikku Myystä ei ole Muumipeikolle seuraa ja Tuutikki suhtautuu kaikkeen hyvin ylimalkaisesti. Talveen liittyy paljon salaperäistä ja omituista, eikä Muumipeikko osaa suhtautua asioihin. Laaksoon saapuu myös vieraita ja hillokellari tyhjenee. Viimein Muumipeikkokin tuntuu ymmärtävän talvea ja tekee sen kanssa sovinnon.

Teos on hyvin erilainen muihin Muumi-tarinoihin verrattuna. Synkempi, kylmempi ja ehkä jopa vakavampi. Silti se ei ole liian pelottava. On hyvä, että kevyeen ja helppoon elämään tottunut Muumi saa uutta ajateltavaa. Onneksi kevät kuitenkin saapuu ja sen myötä Muumipeikon tuttu ja turvallinen maailma palaa.

Tove Jansson: Taikurin hattu

Kuunneltiin lasten kanssa tämä kirjaston äänikirjana. Kirja on myös omassa kirjahyllyssä.

Ihana seikkailu Muumilaaksossa, kevyt ja vähän pelottavakin. Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen löytävät vuorelta korkean mustan hatun, joka paljastuu taikurin hatuksi. Hattu tekee mehua, pieniä pilviä, viidakon ja muuttaa Muumipeikon kummituseläimeksi. Muumit kohtaavat hattivatteja, löytävät Seikkailu-laivan ja tapaavat uudet asukkaat Tiuhdin ja Viuhdin. Lopulta myös itse Taikuri saapuu Muumilaaksoon.

Juuri sopivan kesäinen tarina kuunneltavaksi tai luettavaksi sadepäivänä.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Lasten kanssa kuunneltu Muumi-seikkailu. Löytyy kirjana omasta hyllystä, mutta äänikirjan lainasin kirjastosta. Itselle tuttu tarina omasta lapsuudesta. Eräs suosikkitarinoitani.

Tultasyöksevä vuori aiheuttaa Muumilaaksoon tulvan ja sinne ajelehtii kummallinen talo, johon muumiperhe asettuu asumaan. Talo paljastuu teatteriksi. Muumipeikko ja Niiskuneiti joutuvat eroon muista ja seikkailevat juhannuksen yössä joutuen jopa vankilaan. Samaan aikaan Muumipappa kirjoittaa näytelmää. Nuuskamuikkunen tekee tilinsä selväksi puistonvartijan kanssa ja saa liudan lapsia vastuulleen. Kaikki tapaavat toisensa taas teatterissa, kunnes on aika lähteä takaisin Muumilaaksoon.

Ihana ja tasapainoinen seikkailu! Jännitystä ja vaaroja riittää, samoin uusia hahmoja kuten Emma, Miska ja Homssu. Kuten hyvässä tarinassa aina, paha saa palkkansa ja hyvät pääsevät onnellisesti takaisin kotiin.

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

Moneen kertaan luettu ja kuunneltu iki-ihanuus. Tällä kertaa kuuntelin ensimmäisen kerran lasten kanssa, ja kyllä tämä heihinkin upposi! Omasta hyllystä löytyy kirja, kirjastosta lainasin äänikirjan.

Leijonan veljesten, Kaarlen eli Korpun ja Joonatanin seikkailu kuolemanjälkeiseen maailmaan Nangijalaan. Vastoin odotuksia Joonanan saapuu sinne ensin, mutta Korppu seuraa pian perästä. Nangijalassa on yhä satujen ja leiritulten aika, tosin seikkailut äityivät pahoiksi, kun Ruusulaaksossa valtaapitävä Tengil sotilaineen uhkaa myös Kirsikkalaaksoa. Tengilillä on hallussaan Katla, ikiaikainen lohikäärme. Veljekset kohtaavat monia vaaroja ja seikkailuja, kunnes heidän matkansa jatkuu Nangiliman Omenalaaksoon.

Kuolema on teoksessa vahvasti läsnä lähes joka hetki. Mutta se on osattu selittää ja kertoa niin, ettei se pelota. Pelko tulee pahasta Tengilistä ja Katlasta sekä Karmasta. Itselleni tämä on kaunis satu ja mahdollisuus siitä, mitä kuoleman jälkeen voisi olla.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

Ohlssonin juuri ilmestynyt uutuus. Yllätyin kuinka nopeasti sain tämän kirjastosta, vaikka varausjono olikin pitkä. Tosin tämän luki alta aikayksikön, mutta niinhän se aina on, kun on kyse hyvästä kirjailijasta, joka kuljettaa tarinaa määrätietoisesti eteenpäin.

Tässä tarinassa seikkailivat tutut Fredrika, Alex, Eden ja jopa Peder. Kaksi ensimmäistä muodostivat tiimin, joka tutkii epäselviä rikoksia. Tällä kertaa heidän pöydälleen päätyy kahden pojan murhat. Molemmat ovat löytyneet paperipussit päästään. Eden työskentelee edelleen suojelupoliisin puolella, mutta hänen henkilökohtainen elämänsä linkittyy teoksen tapahtumiin. Peder puolestaan on saanut turvallisuuspäällikön pestin juutalaisesta seurakunnasta, samasta johon kuolleet pojatkin kuuluivat.

Kaikki alkaa tarinalla Paperipojasta. Vanha israelilainen kansantaru Paperipojasta, joka ryöstää öisin lapsia ja murhaa heidät on pelottava. Nyt tämä Paperipoika on saapunut Tukholmaan ja saa käytöksellään poliisin ymmälleen. Onko hän mies vai nainen? Mikä on hänen motiivinsa surmata lastenhoitaja ja pojat? Miksi myös tyttö katoaa?

Tarina kulkee kahdessa ajassa. Lukijalle kerrotaan pieniä pätkiä lopusta, kamalasta, hirveästä lopusta. Suuremman osan ajasta tarina kuitenkin kulkee kronologisesti eteenpäin. Mielenkiintoista on, että lukijalle tapahtumat selvitetään syineen ja motiiveineen, mutta Fredrika ja Alex jäävät väärän uskomuksen valtaan. Tämä on ehkä hieman hämmentävää, mutta toisaalta ymmärrettävää, ovathan kaikki asianosaiset kuolleet, kukaan ei ole kertomassa totuutta Paperipojasta. Onneksi kuitenkin Eden pääsee tahollaan ehkä lähimmäs totuutta, onhan hänellä sellaista tietoa jota muilla ei ole. Silti lukija on ainoa jolle koko totuus motiiveineen kerrotaan.

Kyllä se vain on niin, että hyvää kannattaa odottaa. Kuten tätäkin teosta. Toivon hartaasti, ettei tämä jää Ohlssonin viimeiseksi, sillä hänellä on todellakin tarinankertojantaito hyppysissään!

torstai 11. kesäkuuta 2015

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Kolmannen Harry Potterin lukeminen kesti hieman odotettua pidempään. Syy ei ollut se, että kirja olisi ollut jotenkin pitkäveteinen, päinvastoin. Arki kuitenkin vei hieman enemmän aikaa, kuten myös kesäloman alkaminen. Mutta jännittävä tämäkin teos oli niin lapsen kuin äidinkin mielestä.

Harryn kolmas Tylypahkavuosi käynnistyy erikoisissa merkeissä. Vernon-sedän sisar tulee kylään Likusteritielle ja muutaman ilkeän huomautuksen jälkeen, jotka täti tekee Harryn vanhemmista hän paisuu kuin pullataikina. Harry ottaa ja lähtee arkkuineen päätyen Poimittaislinjan kyytiin, joka vie hänet Vuotavaan Noidankattilaan. Harry on jo varma, että hänet erotetaan koulusta, mutta taikaministeri Toffee onkin iloinen että hän on hengissä. Syy selviää pian, vaarallinen vanki Sirius Musta on karannut velhovankila Azkabanista ja oletettavasti jahtaa Harrya.

Tylypahkassa Harry ja kumppanit saavat kaikkien aikojen parhaan pimeydenvoimilta suojautumisen opettajan, Remus Lupinin. Tosin lopulta käy ilmi, että Lupin onkin ihmissusi. Sen lisäksi Lupin oli myös Harryn isän Jamesin parhaita ystäviä, aivan kuten Sirius Musta ja Peter Piskuilan.

Väitetään, että Sirius tappoi Peterin ja kavalsi Potterin perheen Voldemortille. Totuus oli kuitenkin toinen. Peter oli Pottereiden salaisuudenhalitija, kertoi heidän olinpaikkansa Voldemortille, lavasti oman kuolemansa ja asettui Weasleyn perheeseen asumaan Kutka-rottana. James, Sirius ja Peter olivat animaageja jo Tylypahka-aikanaan.

Tässä teoksessa Harry ei taistele suoraan Voldemortia vastaan, kuten kahdessa aiemmassa. Tosin tapahtumia ja informaatiota tulee kyllä senkin edestä. Sirius on Harryn kummisetä, mutta koska Peter pääsee livahtamaan karkuun, Siriuksenkin on jatkettava piileskelemistä. Harry joutuu siis palaamaan Dursleyn perheeseen.

Minulle tämä kolmas teos on paras kaikista. Tässä ovat mukana kaikki parhaat tyypit ja kaikki on vielä tavallaan hyvin. Tämän jälkeen tarina olisi voinut lähteä hyvin moneen eri suuntaan, mutta vain kirjailija itse on vastuussa seuraavien teosten tapahtumista. Kokonaisuudessaan sarja on hieno, mutta näen että tämä kolmas Harry Potter on eräänlainen käännekohta koko sarjan kannalta. Johtuuko se eräänlaisesta lapsellisuudesta, joka teoksessa on vielä tallella? Harryn nuoresta iästä? Vai siitä, ettei kukaan merkittävä hahmo ole vielä kuollut?

Olen pohtinut, että kuinka pitkälle voin luea sarjaa ääneen lapselleni? Koska tapahtumat ovat minulle ennestään tuttuja, tiedän mitä kaikkea pahaa (ja hyvääkin) on vielä tulossa. Kuinka paljon lapsi pystyy käsittelemään vai pitäisikö minun jättää lukemisen ilo ja riemu hänelle itselleen? Toisaalta, kun luen ääneen, olen lähellä ja tukena vaikeissa kohdissa. Ehkä me kesän aikana kuitenkin kurkistamme seuraavaan teokseen :)

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Lars Kepler: Hypnotisoija

Jälleen kerran yksi uusi ruotsalainen rikoskirjailija. Tai oikeastaan kaksi kirjailijaa, sillä Lars Kepler -nimen takana ovat Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril, kirjailijapariskunta joiden nimet vaikuttavat minusta keksityiltä. Mieleeni tuli, että onkohan tämä kirja, tai kirjat, markkinoitu suomalaiselle lukijakunnalle, sen verran tuntui olevan suunnattu Suomeen viitteitä. Itse en syttynyt tähän teokseen kovin nopeasti, osittain syy saattoi olla siinä että teoksen kieli oli niin omituista. Oliko kyse huonosta suomennoksesta vai alkuperäistekstistä, mutta jokatapuksessa lukeminen oli paikoin aika raskasta. Toisaalta syy saattaa olla myös se, että kirjailijoita on kaksi.


Teoksen päähenkilönä on keskusrikospoliisin Joona Linna. Toisena päähenkilönä on lääkäri ja hypnotisoija Erik Maria Bark perheineen. Tapahtumat sijoittuvat Ruosiin, pääosin Tukholmaan. Tapahtumat käynnistyvät kun eräs perhe löytyy raa'asti surmattuna, vain perheen poika Josef on hengissä. Joona Linna pyytää Erik Maria Barkia hypnotisoimaan Josefin, että poliisi saisi hieman vihjeitä tekijästä. Hypnoosi onnistuu ja selviää, että isosisko Evelyn on myös vaarassa. Pian myös Erikin perhe on vaarassa, etenkin hänen verenvuototautia sairastava poikansa Benjamin.
Erik on lopettanut hypnotisoimisen kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta lukijalle selvitetään vasta reilusti teoksen puolivälin jälkeen syyt tähän päätökseen. Ryhmähypnoosista oli mielenkiintoista lukea, vaikka en tiedäkään voiko sellainen olla oikeasti mahdollista. Toisaalta tämä on taas niitä kirjallisuuden parhaita puolia, mitä tahansa voi tapahtua fiktiossa!
Erikin poika Benjamin katoaa, ja selviää että syy on Erikin paluu tekemään hypnoosia. Samaan aikaan myös sairaalasta karannut Josef uhkaa Erikin perhettä. Kuka on syyllinen Benjaminin katoamiseen? Syy löytyy kymmenen vuoden takaa.
Kirja on hyvin rakennettu. Jännitystä riittää, samoin juonenkäänteitä vaikka loppuratkaisu onkin suoraviivainen. Hieman jäi harmittamaan, ettei kaikkiin kysymyksiin saatu vastauksia. Miksi Josef toimi kuten toimi? Mitkä olivat hypnoosiryhmän kummituslinnat ja pelot? Toki teoksessa oli ihan riittävästi kammottavuuksia, ja etenkin lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. (Onkohan tämä lapsi-juttu sellainen, millä nyt mässäillään tällä hetkellä kirjallisuudessa?) Mikä on Erikin lääkkeidenkäytön historia ja kuinka hänen avioliittonsa käy? Mikä oli se omituinen Pokémon jengi ja mitä heille tapahtui? Teokseen jäi yllättävän paljon avoimia kysymyksiä, jotka jäivät vaivaamaan minua. Toki Kepleriltä on tullut tämän lisäksi vielä kolme-neljä teosta, joten voihan olla että vastauksia löytyy niistä. Itse olen kyllä tottunut, että rikoskirjoissa kysymyksiin saadaan vastaukset ja langanpäät solmitaan lopussa yhteen.
Ei tämä ihan ykköseksi päässyt omalla lukulistallani. Syynä on kielen lisäksi myös nuo avoimet kysymykset. Tuntuu, kun tässä olisi yritetty hieman liikaa. Perusidea on hyvä, mutta toteutus ontuu hieman. Saa nähdä kuinka muissa teoksissa on onnistuttu, ne odottavat hyllyssäni, joten eiköhän tässä kesän aikana tule vilkaistua niitäkin kaikkien muiden lukemattominen kirjojen lisäksi.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Stephenie Meyer: Aamunkoi

Viimeinen osa Twilight-sarjassa, ja minusta näistä ehdottomasti paras. Tietenkin sarjan ensimmäinen, Houkutus, on myös erittäin hyvä ja koukuttava. Mutta tässä on vain sitä jotain, kaikki saadaan päätökseen, ei jää huonoja fiiliksiä oikeastaan mistään. Taidan ehkä olla vähän yli-romantikko kun tykkään tällaisista siirappisen imelistä loppuratkaisuista.

Tässä teoksessa Bella ja Edward saavat viimein toisensa, kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kauniit häät, ihana häämatka ja vihdoinkin fyysinen yhteys. Mutta sitten tapahtuu jotain, mitä kukaan ei ollut osannut ajatella: Bella tulee raskaaksi!

Tässä vaiheessa siirrytään Jacobin näkökulmaan kerronnassa. Kuinka Jacob näkee Edwardin kärsivän, kuinka Jacob lähtee ihmissusien laumasta perustaen oman lauman suojellakseen Bellaa, kuinka Jacob on valmis tuhoamaan olion, joka satuttaa Bellaa. Ja sitten tapahtuu taas odottamattomin: Jacob leimautuu Bellan ja Edwardin tyttäreen.

Bella muutetaan vampyyriksi, ja on mielenkiintoista lukea hänen kokemuksistaan sekä erityisesti itsehillinnästä, mikä menee jopa niin pitkälle että Bella uskaltaa tavata isänsä. Ettei kaikki menisi kuitenkaan liian helpoksi, niin Alice saa näyn että Italian vanhat vampyyrit tulevat pian. He ovat kiinnostuneita onko Bella pitänyt lupauksensa ja lisäksi heitä kiinnostaisi tehdä myös erinäisiä "hankintoja". Kun eräs vamyypi kantelee heille Bellan ja Edwardin tyttärestä, he saavat loistavan syyn vierailulleen.

Cullenit haluavat välttää taistelun, mutta eivät ole kuitenkaan valmiita antamaan periksi. He pyytävät ystäviään todistajiksi paikalle. Kun italialaiset viimein saapuvat Bellan rinnalla seisoo useita vampyyrejä sekä tietenkin ihmissusilauma. Kuten arvata saattaa, kaikki päättyy hyvin ja Bellalla ja Edwardilla on ikuisuus aikaa olla yhdessä onnellisina.

Vaikka tämä on mielestäni sarjan paras kirja, ei tämäkään ole täydellinen. Loppupuolella Bellan oli vähän liiankin helppo olla ilman verta. Ikään kuin kirjailija olisi unohtanut, että hän on muuttanut Bellan vampyyriksi. Lisäksi en voinut olla miettimättä, eikö tätä teosta olisi voinut kuitenkin jakaa kahteen erilliseen kirjaan? Tapahtumia oli niin paljon, että osa mielenkiintoisista asioista jäi väkisinkin vaille riittävää huomiota. Olisi ollut mukavaa lukea enemmänkin muista vampyyriestä ja heidän taustoistaan. Lisäksi ihmissusi-suhteet olisi voinut selkeyttää etenkin loppupuolella. Miten Samin ja Jacobin välien käy? Onko alueella jatkossa kaksi laumaa?

Ainahan sitä lukee mielellään onnesta ja autuudesta, vaikka tajuaakin että omankin mielikuvituksenkin varaan voi jättää asioita. Tässä tapauksessa minua ehkä kiinnostaisi tietää hieman enemmän Bellan arjesta vampyyrinä. En pistäisi pahakseni, jos tarinaan tulisi jonain päivänä jatkoa, välttämätöntä se ei ole, mutta lukisin sen kyllä mielelläni.

tiistai 12. toukokuuta 2015

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Saimme juuri lapsen kanssa päätökseen tämän toisen Harry Potterin. Tuntuu hyvältä lukea näitä ääneen, vaikka tarina onkin minulle ennestään tuttu. Ehkä juuri se, kun tietää mitä tulee tapahtumaan, helpottaa ääneen lukemista.

Harryn toinen vuosi Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Kaikki tuntuu menevän heti alusta asti pieleen, Harry ei ole kuullut ystävistään Ronista ja Hermionesta mitään koko kesän aikana. Sitten kun on viimein aika lähteä pikajunalla kouluun, Harry ja Ron eivät pääsekään laiturille 9 ja 3/4. He ottavat vastoin kaikkia sääntöjä "lainaan" Ronin isän lentävän auton ja pääsevät Tylupahkaan, jossa saavat hirveät haukut opettajilta sekä tietenkin Ronin vanhemmilta. Pikkuhiljaa Harrylle selviää, että kaiken takana on salaperäinen kotitonttu Dobby, joka ei suostu paljastamaan kenen perheen palveluksessa on, mutta vakuuttaa että hän yrittää vain suojella Harrya.

Ehkä pahinta Harryn kouluvuonna on uusi pimeyden voimien suojautumisen opettaja Gilderoy Lockhart, lipevä ja omahyväinen komistus. Lopulta Lockhartinkin ulkokuori repeytyy, kun olisi aika käydä tosi toimiin. Onneksi Ronin rikkinäinen taikasauva tekee temput ja Lockhart menettää muistinsa.

Tylypahkassa tapahtuu kuitenkin kummia, salaisuuksien kammio on avattu ja useat koulun oppilaat ovat kangistuneet. Huhutaan, että kammiossa asuu hirviö ja Harry kuulee kummallisia ääniä seinien sisästä. Ääniä, joita kukaan muu ei kuule. Lopulta Harry, Ron ja Hermionekin (kangistuneisuudesta huolimatta) onnistuvat selvittämään salaisuuksien kammion salaisuuden, taistelemaan sitä, ja samalla taas kerran myös lordi Voldemortia vastaan.

Jos ajattelen teosta puhtaasti teknisestä näkökulmasta, niin parannusta ensimmäiseen on tapahtunut huimasti. Kieli ja kerronta on selkiytynyt ja juonikin parantunut hieman. Todella jännittäviähän nämä teokset ovat, siitä ei pääse mihinkään. Tässäkin on ehkä omalla tavallaan tietynlaista lapsellisuutta ilmassa, etenkin kun tietää mitä tulevissa kirjoissa tulee tapahtumaan.

Saa nähdä, saako tämä lukija aloittaa seuraavan kirjan ääneenlukemisen lapselleen. Toivon kovasti, että saisin.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Stephenie Meyer: Epäilys

Kolmas osa Twilight-sarjaa. Napsin tämän menemään suht nopeasti, kun olen lukenut tämän kerran tai pari aikaisemminkin.

Tällä kertaa Bella on vaikean valinnan edessä. Hän rakastaa sekä Edward-vampyyriä että Jacob-ihmissutta. Hänen on kuitenkin valittava vain toinen heistä ja henkistä kamppailua käydään koko teoksen ajan. Lopulta Bella valitsee (tietenkin) Edwardin.

Samaan aikaan väännetään kättä milloin Bella muutetaan vampyyriksi, Edwardilla on omat ehtonsa: avioliitto sekä muutama pienempi pyyntö. Bella puolestaan keksii, että hän haluaa vastineeksi kokea oikean hääyön. Lopulta muodostuu kompromissi.

Bellan tunteiden lisäksi häntä uhkaa ulkopuolinen vaara. Victoria janoaa kostoa ensimmäisessä kirjassa tapetun poikaystävänsä Jamesin puolesta. Niinpä Cullenin perhe liittoutuu Jacobin ihmissusilauman kanssa, ja he pääsevät taistelemaan vastasyntyneiden vampyyrien laumaa vastaan.

Teoksen aikana kuullaan niin Rosalien, Jasperin kuin ihmissusienkin tarinoita. Nämä ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia ja tuovat lisää syvyyttä näihin taruolentoihin. Samalla teoksessa eksytään vähän syrjään itse asiasta, eli rakkaustarinasta. Mutta toisaalta tämä ei lukijaa haittaa, kestääpähän lukunautinto hieman pidempään.

Huomenna on pakko ottaa käsittelyyn sarjan viimeinen osa, joka on mielestäni näistä paras.

Stephenie Meyer: Uusikuu

Twilight-sarjan toinen osa. Luin tämänkin enismmäisen kerran reilut kuusi vuotta sitten. Nyt hieman harppomalla selailin, sillä omissa muistoissani oli, että tämä oli tylsä kirja. Näin ei ollutkaan ja huomasin tuon tuosta jääneeni lukemaan tarinaa sivukaupalla.

Bellan ja Edwardin rakkaustarina saa ikävän käänteen, kun Edward päättää jättää Bellan. Syynä on pieleen mennyt syntymäpäivä Cullenien luona kun Bellan avatessa lahjojaan hän saa haavan sormeensa kuuden verenhimoisen vampyyrin tuijottaessa häntä. Ero Edwardista vetää Bellan tummaan syvyyteen. Lopulta hän nousee pinnalle huomattuaan, että adrenaliinipiikit tuovat Edwardin äänen hänen luokseen.

Bella tutustuu intiaanipoika Jacobiin, ja viihtyy hyvin reservaatissa. Vaikka Bellalle valkeneekin, että Jacob haluaisi olla muutakin kuin pelkkä ystävä, hän itse ei ole valmis luopumaan Edwardin muistosta. Eräänä päivänä Bella kohtaa metsässä vampyyrin, mutta kuin ihmeen kaupalla hän pelastuu verenimiältä kun viisi suurta sutta ilmetyy ja Laurent-vampyyri pakenee.

Bellalle selviää, että Jacob on yksi ihmissusista ja näiden pahin vihollinen on vampyyri. Yllättäen Edwardin sisar Alice ilmetyy Bellan kotiin ja kertoo Edwardin yrittävän itsemurhaa. Tämä luulee Bellan kuolleen. Alice ja Bella ryntäävät Italiaan estämään Edwardin aikeet.

Lopulta kaikki päättyy hyvin. Cullenien perhe palaa takaisin, Edward lupaa olla hylkäämättä Bellaa ja Bella odottaa malttamattomana milloin hänestä tehdään vampyyri. Esteenä on vain sopimus ihmissusien kanssa sekä Edwardin vaatimus, että heidän täytyy mennä ensin naimisiin.

Teos on varsinaista tunteiden vuoristorataa. Välillä silmät kostuivat surusta, välillä ilosta. Kerronta on todella hyvää. Bellan ja Edwardin fyysinen kanssakäyminen on edelleen suukkojen asteella, mutta se riittää hyvin. Itse rakkaus on kuitenkin voimakkaami kuin mikään muu.

Sarjan kolmas ja neljäs osa odottavat hyllyssäni, ja minä odotan malttamattomana että saan ahmia tarinaan jatkoa.

lauantai 9. toukokuuta 2015

Stephenie Meyer: Houkutus

Muistan kuinka työkaverini suositteli tätä kirjaa vuonna 2009. Pienen harkinnan jälkeen otin tämän silloin luettavaksi, enkä jälkeen päin ihmetellyt yhtään hänen suositustaan. Vaikka tämä varmaan luokitellankin nuortenkirjallisuudeksi, niin kyllä tämä toimii vanhemmillekin lukijoille. Nyt luin tämän pikaisesti uudestaan, enkä katunut. Tarina oli edelleen niin kiehtova kun muistinkin.


Itse juoni on tuttu monista romanttisista tarinoista: tavistyttö ihastuu uskomattoman komeaan mieheen. Siihen kun lisätään, että mies onkin vampyyri, sekä hieno ja sujuva kerronta, niin mestariteos on valmis. Tämän teoksen yksi parhaista anneista on konservatiivisuus, seksistä vihjataan mutta siitä ei puhuta. Rakkaus kerrotaan muilla keinoilla. Ja ei sitä varsinaista seksiä edes olekaan, eikä tarvitse olla.

Bella muuttaa isänsä luo sumuiseen ja utuiseen pikkukaupunkiin. Hän varautuu olevansa kaikkien silmätikkuna, mutta siihen hän ei ole varautunut että hänen biologiantuntien parinsa Edward suorastaan inhoaa häntä. Bella kuitenkin tuntuu vetävän Edwardia puoleensa ja vähitellen he ystävystyvät ja rakastuvat, Edwardin vastustuksesta huolimatta. Bellalle selviää, että tämä kuvankaunis poika onkin oikeasti sata vuotta vanha vampyyri. Bellalle selviää myös monta pientä yksityiskohtaa vampyyrien elämästä ja tavoista. Nämä ovatkin kivan tuoreita ja uusia Draculan aikoihin verrattuna. Bellalla ja Edwardilla ei tosin näytä olevan yhteistä tulevaisuutta niin kauan kun Bella on kuolevainen. Kirja kuitenkin päättyy ennen kuin Bellasta tehdään vampyyri.

Teokselle on jatko-osia jotka on tietenkin pakko lukea. Olkoonkin kuinka kliseistä tahansa niin olen tyytyväinen että tällaista kirjoitetaan. Ehkä joku nuori löytää näiden teosten myötä lukemisen riemun ja ilon, eikä mikään voisi olla parempaa kuin upota hyvän tarinan pariin.

torstai 7. toukokuuta 2015

Kaari Utrio: Porvarin morsian

Yksi asia on varmaa: tarinankertojana Kaari Utrio on lyömätön!

En yleensä kirjastossa käydessäni katsele Utrion kirjojen perään, sillä suurinosa niistä löytyy omasta hyllystäni. Mutta viime kirjastoreissulla kävin pyörähtämässä Utrion hyllyllä ja huomasin tämän ohuen läpyskän. Hetken kääntelin teosta käsissäni ja ajattelin, että pakkohan tämä on lukaista pois, kun en tähän ollut aikaisemmin törmännyt.

Kyseessä on Utrion 1980-luvun alussa kirjoittama kioskikirja. Sellainen tyypillinen kevyt rakkaustarina, mutta monta kertaa parempi kun harlequinit. Luin tämän hetkessä iltapalana, sillä sivuja oli vain 125 ja kerronta sujuvaa. Lisäksi kun olen lukenut Utriota niin paljon aikaisemminkin, pienet viittaukset ja latinankieliset lisähöysteet eivät jarrutelleet lukemista.

Itse tarina on yksinkertainen. Kaltoinkohdeltu neito äitipuolensa ja isäpuolensa armoilla. Onneksi neidon isä oli kuitenkin kihlannut ainoan tyttärensä turkulaiselle ikälopulle porvarille. Neitoa Porvoon seudulta Turkuun saattaa nuori kartanonherra Arn. Rakkaus on molemmin puolista, mutta sanatonta. Anna-neidon elo Turussa sujuu hyvin, kunnes miehen ilkeä sisarpuoli saapuu ja nostattaa tunteita syyttämällä, että Annan kantama lapsi on äpärä. Vanha porvari kuolee järkytyksestä ja ilkeä siskopuoli vie Annan omaan taloonsa aikeena tappaa syntyvä lapsi ja naittaa Anna omalle pojalleen ettei suuri omaisuus menisi sivusuun. Viime hetkillä Arn syöksyy apuun, todistaa lapsen syntymän ja kosii Annaa.

En arvosta nykypäivän kioskikirjallisuutta, siis niitä harlquineja, kovin korkealle lähinnä huonon kerronnan vuoksi. Tämä ei kuitenkaan ollutkaan ihan tavallinen kioskikirja. Hyvän kirjailijan tunnistaa kyllä, ja välillä lukija kaipaakin tämmöistä kevyttä romantiikkapiikkiä.

Bernhard Schlink: Lukija

En oikein tiedä mitä minun pitäisi sanoa tästä kirjasta. Toisaalta haluaisin sanoa vaikka mitä. Syy, miksi ostin tämän omaan hyllyyni, oli yksinkertaisesti kirjan nimi, Lukija. Sama nimimerkki, jota itse käytän ja mikä ei kylläkään ole kovin omaperäinen tai ainutlaatuinen. Lisäksi teos oli ohut ja ajattelin sen olevan nopealukuinen. No, sitä se ei ollut, vaikka itse tarina olikin hyvä ja myös koskettava.

15-vuotiaan pojan ja 36-vuotiaan naisen rakkaustarina. Epäilin, että voiko tästä tulla mitään järkevää, mutta onneksi teos ei ollut pelkästään tuon suhteen fyysistä kuvaamista. Mukaan tuli hyvin pian lukeminen. Poika, Michael lukee ääneen klassikkoja naiselle, Hannalle.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä kuvataan poikasen nuoruutta ja suhdetta. Toisessa osassa käsitellään Hannan oikeudenkäyntiä ja viimeisessä osassa minä-kertoja kuvailee kuinka hän ryhtyi jälleen lukemaan Hannalle ääneen.

Tämä oli hyvin erilainen keskitysleiri-tarina mitä olen koskaan aikaisemmin kuullut. Tuliko Hannan hahmosta miellyttävämpi hänen puutteensa takia? Voiko teoksen lukija ymmärtää yksittäisten natsien valintoja paremmin tämän luettuaan? Ja ennen kaikkea, päättyikö teos oikein? Olisiko ollut jotain, mitä Michael olisi voinut tehdä toisin? Ehkä, ehkä ei. Nuoruudenrakkaus on ainutlaatuinen, mutta silti se jäi kummittelemaan Michaelin mieleen koko loppuelämäksi. Menikö hänen oma elämänsä pilalle Hannan vuoksi?

Laskettuani teoksen käsistäni olin pettynyt, surullinen ja turta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi ollut huono. Päinvastoin! Jos jokin kirja onnistuu herättämään tunteita, minkälaisia tahansa, niin se on silloin hyvä kirja. Omituinen pala kurkussa todistaa vain, että tässä oli jotain, mitä luultavasti prosessoin alitajunnassani tulevina päivinä.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

Ollessani viime viikolla tekemässä vappuostoksia, huomasin että tämä Ohlssonin neljäs teos oli ilmestynyt pokkarina, joten se päätyi ostoskoriini. Olen tänä keväänä yrittänyt rajoittaa kirjojen heräteostamisia, mutta vanhoista tavoista ei pääse helposti eroon. Lisäksi tällä kertaa luin ostamani kirjan välittömästi, eikä se jäänyt kirjahyllyyni pölyttymään kuten heräteostoksilla on usien tapana.

Juoni oli jälleen hyvin tiivistunnelmainen. Käänteitä tapahtui jatkuvasti ja tiedonmurusia ripoteltiin vähän kerrallaan. Erikoista tässä oli, että tapahtumat tapahtuivat noin kahdessa vuorokaudessa. Tietenkin lopussa oli yhteenveto, kuten Ohlssonilla on tapana. Jos aikaisemmat rikokset on ratkottu noin viikossa, niin tämä vuorokaudessa tapahtunut ratkeminen on todellinen ihme. Toisaalta tutkijoille ei selvinnyt aivan kaikki tapahtumat, mutta onneksi ne selvitettiin lukijalle.

Tässä teoksessa mukaan tuli uusi hahmo, Eden Lundell. Mutta aikaisemmissa jutuissa mukana ollut Peder pudotettiin pois. Fredrika ja Alex olivat kuitenkin mukana, tosin minua hieman vaivasi, kun teoksessa ei kertaakaan mainittu Fredrikan toisen lapsen nimeä. Ensimmäisen nimi, Saga, tuli selville jo edellisessä teoksessa. Tosin nyt päähenkilöiden yksityiselämä oli muutenkin taka-alalla.

Tämän teoksen vahvat teemat olivat terrorismi, pommiuhkaukset, lentokoneen kaappaaminen sekä erittäin pienessä sivuosassa maahanmuuttajat. Tukholmasta New Yorkiin matkalla oleva kone kaapaataan. Terroristien vaatimuksissa on kaksi asiaa: yhdysvaltalaisen vankileirin lopettaminen sekä ruotsalaisen tettoriepäilyn karkoituspäätöksen mitätöinti. Kyseessä on kilpajuoksu aikaa vastaan, sillä koneen on määrä rähäjtää heti jos vaatimuksiin ei suostuta tai jos se yrittää laskeutua jonnekin muualle, kun kaappaajan ilmoittamaan paikkaan.

Yhdessä vaiheessa teosta lukiessani mieleeni nousi vahvasti tänä vuonna Alpeilla tapahtunut tuhoisa lento-onnettomuus. Mietin, että voiko olla olemassa jotain näin julmaa, mutta onnekseni kirjan tapahtumat eivät olleet yhteneväiset Alppien turman kanssa.

Lopulta selviää kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni! Väärinkäsitykset, väärinymmärrykset sekä virheelliset tulkinnat ja olettamukset voivat pilata lyhyessä ajassa paljon. Kuinka vain yksi ihminen voi saada aikaan niin paljon pahaa, tuhota niin monen elämän?

Tässä kuussa pitäisi ilmestyä Ohlssonin seuraava teos. Tein siitä jo varauksen kirjastoon, sillä pyrin todellakin vähentämään heräteostoksia ja vältän myös täyttämästä kirjahyllyäni teoksilla, jotka luen vain kerran.

Kristina Ohlsson: Varjelijat

Voiko Vappuaan viettää paremmin, kun hyvän kirjan parissa mökillä? Mielestäni ei.

Luin siis viikonloppuna Ohlssonin kolmannen teoksen, mikä on ehdottomasti mielestäni tähänastisista paras. Fredrikan, Alexin ja Pederin tiimi saa tutkittavakseen paloittelusurman. Pian ruumiita löytyy lisää ja lankoja tuntuu pitävän käsissään mykkä lastenkirjailija.

Teos on rakennettu teknisesti hyvin, joka lukuun jää selkeämpi koukku, mikä pakottaa lukijan ahmimaan tekstiä. Kerronta polveilee sopivasti eri hahmojen välillä ja informaatiota tulee taas tasaisesti. Etenkin lopussa oli mukavaa kokea monta ahaa-elämystä niin ettei asiaa kuitenkaan väännetty rautalangasta.

Päähenkilöiden yksityiselämiin tulee taas hieman enemmän valoa, etenkin Fredrikan kohdalla. Hänen miestään epäillään niin raiskauksesta kuin osallisuudesta vuosikymmenten takaisin tapauksiin, joita Fradrikan tiimi tutkii.

Kirjastosta löysin tämän teoksen.

torstai 30. huhtikuuta 2015

Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot

Niinhän siinä kävi, että kun viime viikolla luin Ohlssonin esikoisteoksen niin jokin jäi kaivelemaan hampaankoloon. Onneksi kirjastosta löytyi seuraava teos Tuhatkaunot. Tämäkin tuli lukaistua nopeasti, sillä niin juoni kun kerronta on mukaansatempaavaa.

Mietin, että mikä tässä tyylissä on se "juttu". Päädyin siihen, että vaikka teoksen tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, sitä ei kuitenkaan korosteta liikaa. Tapahtumat voisivat yhtä hyvin sijoittua myös Suomeen tai lähes mihin tahansa muuhun Euroopan maahan. Tällainen tiedostettu tai tiedostamaton paikkojen anonyymiys tuo tapahtumat lähemmäs lukijaa. En tietenkään väitä, etteikö teoksessa missään vaiheessa olisi mainuttu Tukholmaa, Uppsalaa tai muita paikkojen nimiä, mutta niitä ei tuotu liikaa esille. Lisäksi toinen asia, mikä on positiivista on päähenkilöiden oma henkilökohtainen elämä. Siihen saatiin kurkistaa jo ensimmäisen teoksen aikana, ja nyt raotettiin verhoa vähän lisää. Nämä henkilökohtaiset elämät eivät kuitenkaan vie huomiota pois itse rikoksista, vaan kulkevat taustalla mukavana sivujuonena. Joskus on äärimmäisen rasittavaa, kun dekkari onkin enemmän ihmissuhde tarina päähenkilön elämästä kun itse rikoksista. Näissä teoksissa ei ole tätä ongelmaa ollut ainakaan tähänasti.

Tarina alkaa nuoren tytön juhannuksenvietosta ja pahoinpitelystä. Nykyaikaan siirryttäessä vastaan tulee pian ensimmäinen rikos: papin ja tämän vaimon kuolema. Onko kyseessä itsemurha vai murha? Raskaana oleva Fredrika ryhmänsä kanssa tutkii tapausta, joka tuntuu omituiselta. Monet papin ystävät puhuvat asioista ristiin. Lisäksi pariskunnan toinen tytär on tuntunut kadonneen maanalle sen jälkeen kun on tuonut siskonsa sairaalan ensiapuun, minne tämä kuolee huumeidenyliannostukseen. Samoihin aikoihin löydetään tunnistamaton maahanmuuttajataustainen nuorimies kuolleena, ja pian toinenkin. Jutuilla näyttää olevan jonkinlainen yhteys ja vähitellen raskaustokkurainen Fredrika herää eloon juonen tiivistyessä ja onnistuu tuomaan tutkintaan omia näkemyksiään ja johtamaan porukkaa oikeille jäljille.

Lukijaa johdateltiin sopivissa kohdin harhaan, eikä jotkut asiat olleetkaan sitä miltä näyttivät. Tosin loppupuolella tuli sellainen olo, että vieläkö tämä kääntyy kertaalleen päälaelleen. Muutoinkin loppuratkaisu oli ehkä hieman sekava ja omituinen. Olinko ladannut sinne liian paljon odotuksia huipennuksesta? Vai luinko viimeiset luvut sellaisella vauhdilla etten malttanut keskittyä tekstiin vaan ahmin sitä saadakseni tietää totuuden? Toisaalta, kaikki tuli kuitenkin selvitettyä lukijalle, joten tarina ei ainakaan jäänyt kesken rikoksen osalta.

Kirjailijan kolmas teos odottaa laukussa, että pääsee matkalukemisekseni vappu-reissulle.

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Milja Kaunisto: Piispansormus

Olen luonteeltani sellainen, etä jos olen jonkin asian aloittanut, en mielelläni jätä sitä kesken. Tämä koskee erityisesti kirjasarjoja. Joten niin sitten kävi, että luin Kauniston kolmannen Olavi Maununpojasta kertovan teoksen, vaikka kaksi ensimmäistä eivät vakuuttaneetkaan minua. Tunnustan, että tämän teoksen luin suht nopeasti ja harppomalla, sillä lähinnä olin kiinnostunut vain kuinka Olavin oikein käy.

Teos alkaa, kun Olavi on Miraclen vieraana tämän linnassa. He elävät rakastavaisten elämää, tosin Olavi juopottelee paljon. Miraclen kasvinveli, tallirenki Oudinet, katoaa ja vain Olavi tietää hänen kohtalonsa. Tämä tapahtuma erottaa Olavin ja Miraclen vuosikausiksi, kunnes he viimein kohtaavat toisensa hieman vanhempina, viisaampina ja kokeneempina. Teos päättyy Olavin kuolemaan.

Olavi henkilöhahmona on yksi epämiellyttävimmistä josta olen aikoihin lukenut. Etenkin teoksen alkupuolella hänen käytöksensä oli todella ärsyttävää. Jatkuva juopottelu, mustasukkaisuus ja ylimielisyys sai minut hyppimään rivejä ihan urakalla. Onneksi lopussa seisoo kuitenkin kiitos, ja tarinan päättyessä Olavi olikin muuttut aikalailla. Nöyrä, viisaampi ja rohkeampi oli se mies, jonka tapasin viimeisillä sivuilla.

Yllätykseksini tästä trilogiasta jäi yllättävän hyvä maku suuhun, vaikka odotukseni olivatkin jotain muuta. Ei tämä kyllä pääse suosikkilistalleni, mutta ei tämä nyt niin älyttömän huonokaan ollut. Kirjailija oli koonnut loppuun lyhyen, mielenkiintoisen paketin historiallisista henkilöistä, joka nostaa ehdottomasti hänen pisteitään.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Eräs ehdottomia suosikkejani. Olin kymmenisen vuotta sitten todella suuri Harry Potter -fani, joten nämä kirjat ovat erittäin lähellä sydäntäni. Nyt sain lukea tämän ensimmäisen osan (minkä olen lukenut muutaman kerran aikaisemminkin), lapselleni ääneen. Toivottavasti hän nautti lukukokemuksesta yhtä paljon kun minäkin!

Tämä teoshan on esimmäinen seitsemästä Harry Potter -kirjasta. Tässä tutustutaan Harryyn ja taikamaailmaan, joka on meiltä tavallisilta ihmisiltä, jästeiltä, piilossa. 11-vuotias Harry asuu kamalan tätinsä ja setänsä luona. Dudley-serkku kiusaa Harrya ja elämä on todella kurjaa, kunnes Harry saa kutsun opiskelemaan noitien ja velhojen kouluun Tylypahkaan. Tästä alkaa koko lukuvuoden mittainen seikkailu. Harry tutustuu Ron Weasleyhin ja Hermione Grangeriin, rehtori Albus Dumbledoreen, professori McGarmiwaan, proferrosi Kalkarokseen, Draco Malfoyhin, Nevilleen, Woodiin, Weasleyn kakosiin, Hagridiin ja moniin muihin.

Dumbledore on piilottanut Viisasten kiven Tylypahkaan. Sitä tavoittelee paha velho Voldemort. Harry kuitenkin epäilee, että joku tylypahkalaisista on kiinnostunut kivestä, joten hän tekee hieman omia tutkimuksiaan yhdessä Ronin ja Hermionen kanssa. Viime metreillä kivi saadaan pelastettua Voldemortilta ja Rohkelikko voittaa tupamestaruuden.

Tässä ensimäisessä teoksessa on tietynlainen lapsellisuus läsnä. Onhan tämä ehkä enemmän nuorille suunnattu kirja, mutta kyllä monet aikuisetkin ovat hurahtaneet Harryn maailmaan, eikä suotta. Idea on aivan loistava ja vaikka tarinankerronta hieman ontuukin vielä, se tulee kuitenkin paranemaan tulevien osien myötä.

Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että jokaisen yleissivistykseen kuuluu Harry Pottereiden lukeminen. Hyvän ja pahan taistelu on aina ajankohtainen aihe. Lisäksi Rowlingin kuvaama taikamaailma on niin herkullinen, että sen toivoisi olevan totta.

Jaana Kapari on onnistunut loistavasti suomennoksessa. Kunnioitan kovasti hänen työpanostaan koko kirjasarjan kohdalla. Uusien sanojen keksiminen ja kääntäminen ei ole helppoa. Teoksessa on paljon ihania, uusia sanoja kuten huispaus, jästi, Rokelikko jne. Teos saa aivan erilaisen otteen, kun mukana ei ole suoraan englannista otettuja sanoja, lotsuja tai käännöksiä, vaan suomentaja on pyrkinyt löytämään niille suomenkielisen vastineen.

Luin teoksen elokuussa 2002 ensimmäisen kerran, ja silloin kirjoitin näin:
Hyvä kirja!!! Kertoo 11-vuotiaasta Harrysta ja tämän ensimmäisestä vuodesta noitakoulussa Tylypahkassa. Harry osaa jollain ihme tavalla sotkea itsensä ja ystävänsä Ronin ja Hermionen asioihin jotka eivät heille kuulu. Rowling kirjoittaa selkeästi ja lyhyitä lauseuta, sekä selittää asian kun olettaisi että hänen lukijansa olisi tyhmä. Harry oppii paljon velhomaailmasta, miten taiotaan tai valmistetaan taikajuomia. Suosittelen!

Nyt kolmetoista vuotta myöhemmin, ja koko kirjasarjan lukeneena, nuo sanat hieman hymyilyttävät. Muistan, etten ollut kovin innostunut alunperin tästä kirjasta, mutta äitini sai houkuteltua minut kokeilemaan. Saattoi jopa olla niin, että katsoin ensin elokuvan ennen kuin luin tämän ensimmäisen osan. Mutta jäin koukkuun...

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kristina Ohlsson: Nukketalo

Tuttavani suositteli teosta, joten päätin tutustua minulle uuteen kirjailijatuttavuuteen. Kysessä on (taas!) yksi ruotsalainen dekkaristi. Välillä ihmettelen, mitä Ruotsissa on sellaista, että siellä kirjoitetaan niin paljon dekkareita. Esimerkisksi ruotsalaiset Marklund ja Larsson ovat ehdottomia suosikkejani, mutta toisaalta siellä on myös paljon dekkaristeja, joiden teksteistä en pidä niin paljon. Muun muassa Lapidus (jota hehkutettiin valtavasti) sekä Läckberg ovat jääneet puolitiehen.

Tämä Ohlsson oli kuitenkin mukaansatempaava siinä määrin, että luin esikoisteoksen parissa päivässä. Kerronta oli hyvää, juoni oli hyvä, eikä mitään älyttömyyksiä ollut pilvin pimein. Kirjailija onnistui jopa johtamaan taitavasti lukijaa harhaan Carlin suhteen. Toki teoksen aihe, lasten kidnappaukset, ei ole kevyimmästä päästä (etenkään näin äitinä), mutta älytöntä mässäilyä raa'alla aiheella ei ollut.

Tarina alkaa, kun pieni tyttö kaapataan junassa. Äiti on poistunut hetkeksi asemalaiturille soittamaan, ja myöhästyy junasta. Perillä Tukholmassa huomataan, että yksin jäänyt tyttö on kadonnut. Ensiepäilyt kohdistuvat tytön isään, mutta tarkkasilmäinen Fredrika Bergman näkee pintaa syvemmälle, vaikka kukaan ei haluakaan kuunnella häntä. Fredrika ei nimittäin ole "oikea" poliisi, vaan poliisissa työskentelevä siviilitutkija. Eihän hän voi ymmärtää kaikkia poliisityön vivahteita, kun ei ole roudannut juoppoja putkaan tai kuulustellut narkkareita.

Juttu tiivistyy, kun kadonnut tyttö löyty kuolleena. Lisäksi tytön isällä onkin alibi tapahtumien ajaksi, vaikka siitä hyvästä hän joutuukin tuomiolle. Tapahtuu toinen lapsikaappaus, ja hullun tekijän motiivi hahmottuu tutkijoiden silmissä. Kuten hyvässä dekkarissa aina, paha saa palkkansa, eli syyllinen saadaan kiinni.

Kerronta polveili sopivasti Fredrikan, hänen kollegansa Pederin, pomonsa Alexin sekä sihteeri Ellenin välillä. Muutaman kerran ääneen pääsee myös Jelena. Tapahtumat kudotaan toisiinsa hyvin, ja lukijalle annetaan juuri sopiva määrä oikeanlaista informaatiota. Päähenkilöiden yksityiselämää käsitellään sopivassa määrin, eikä huomio itse rikoksesta katoa hetkeksikään.

Luulenpa, että voisin lukea toisenkin Ohlssonin teoksen jossain vaiheessa.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Olin sitä mieltä Kauniston esikoisteoksen, Synnintekijän, jälkeen että tämä kirjallisuus ei taida olla minua varten. Liian rivoa, mutta niinpä vain löysin itseni lukemassa tätä jatko-osaa minkä löysin kirjastosta.

Teos jatkaa Olavi Maununpojan tarinaa. Olavi on palannut Ranskanvuosiensa jälkeen Suomeen ja toimii kirkkoherrana. Tosin hänet vietellään haurauteen, ja näin ollen hän pakenee syntejään takaisin Pariisiin Sorbonnen yliopistoon. Samaan aikaan hänen ajatuksensa ja ruumiinsa kaipaa takaisin opiskelutoveri Miraclen luo. Miracle esiintyi miehenä, vaikka onkin nainen. Olavin täytyy myös hankkia todisteet Jeanne D'arcin noituudesta, ja Olavi saakin selville mielenkiintoisia asioita tästä nuorukaisesta. Juonittelu ja poliittinen vehkeily on vahvaa, ja Olavi itse rypee vähän liikaakin tyhmyydessään. Lopulta Olavi todistaa Miraclen sukupuolesta ja tapaa naisen Viattomien hautausmaalla.

Tarinassa itsessään ei ole mitään vikaa. Riettaudet ja seksikin tuntuu vähentyneen edellisestä teoksesta. Mutta joku tässä tökkii. Onko se kirjoitustyyli? Onko se Olavin paikoin ärsyttävä henkilöhahmo? Mutta ei tämä ihan kärkipaikkaa saa omassa listauksessani. Lisäksi minua häiritsee, kun ne voi luottaa historian paikkaansapitävyyteen. En ole perehtynyt Jeanne D'arcin taustoihin, joten en tiedä onko kirjassa esitetty väite, että hän olisikin ollut mies, totta vai ei. Vai onko kyseessä kirjailijan oma näkemys historiallisesta hahmosta.

Sarjan päätäävä osa odottaa yöpöydällä, joten saa nähdä tartunko siihen vai jätänkö lukematta.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Ilkka Remes: Hiroshiman portti

Olen kuunnellut tämän joskus aikaisemminkin äänikirjana, mutta juonta en enää muistanut. Nyt lainasin uudelleen kirjastosta ja kuuntelin. Osa tapahtumista tuntui etäisesti tutuilta, mutta loppuratkaisu oli unohtunut täysin.

Teoksessa seikkailee edellisestä kirjasta (Ikiyö) tuttu Antti Korpi, TERAn virkailija. Tosin jo teoksen alkumetreillä Antti saa potkut, mutta jatkaa tutkimuksia ominpäin. Lopussa Antille tarjotaan vanhaa työpaikkaansa takaisin, mutta hän ei vielä tee päätöstä asian suhteen. Lisäksi teoksessa Antin ja Soilen avioliitto on koetuksella, mutta tätäkään ei vielä ratkaista.

Teoksen teemana on ydinpoimmi Hiroshimassa, KGB-levyke ja suomen poliittinen johto (tällä kertaa Remes ei ole käyttänyt oikeita politikkoja, kuten hän usein tekee), älyllinen elämä avaruudessa, Olikiluodon ydinvoimala, antimateria sekä muinaiset kehittyneet sivilisaatiot. Tapahtumat sijoittuvat Suomeen, Brysseliin, Sveitsiin, Ranskaan, Krakovaan ja Italiaan, vain muutamia mainitakseni.

Kaikki alkaa vanhasta KGB-levykkeestä, missä on Suomea koskevia asioita. Nykyinen presidentti on vuosikymmeniä aikaisemmin vuotanut tietoa Neuvostoliitolle. Mutta levykkeellä on muutakin, mikä kiinnostaa erityisesti amerikkalaisia sekä kiinalaisten palkkaamaa ryhmää. Kyse onkin kilpajuoksusta kun nämä tahot sekä Antti yrittävät ensimmäisenä saada tiedot itselleen. Jokainen taho saa tiedonmurun siltä, toisen täältä ja lopulta kaikki huipentuu kun ryhmät kohtaavat paikassa, jonne on haudattu jotain merkittävää.

Opin taas valtavasti uutta tätä kuunnellessai. Ja ehkä tämä onkin juuri yksi asia, mikä minua Remeksen kirjoissa viehättää. Hän tuo vähän niiin kuin vahingossa lukijan tietoon asioita historiasta, tieteestä ja tekniikasta. Kaikki on punottu jännittävään juoneen ja hyvään loppuratkaisuun. Joissakin Remeksen kirjoissa loppu ei toimi, mutta tämä oli mielestäni hyvä. Toki olin odottanut jotain paljon isompaa ja mullistavampaa kuin tiedemiehen muistiinpanoja, mutta parempi näin. Jos lopussa olisi löytynyt avaruusalus tai luolasto täynnä meille tuntematonta roinaa, olisi se varmaan latistanut filistä aika paljon.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...