lauantai 31. joulukuuta 2016

Kirjavuosi 2016

Aloitin vuosi sitten tämän uuden perinteen. Kirjoitan vuoden viimeisenä päivänä kirjoista joita olen kuluneen vuoden aikana lukenut tai kuunnellut.

Vuonna 2016 luin/kuuntelin yhteensä 82 teosta. (22 kpl enemmän kuin edellisenä vuonna.)
Näistä 40 oli äänikirjoja ja 42 "fyysisiä" kirjoja.

Dekkareita luin ehdottomasti eniten, yhteensä 40 teosta eli lähes puolet koko vuoden teoksista!
Täältä nousi useampi kirjailija, joiden tuotantoa luin paljon. Esimerkiksi Leena Lehtolaista luin 7 teoksen verran, missä on mukana koko Hilja Ilveskero -sarja, yksi novellikokoelma ja pari Maria Kalliota äänikirjoina.
Lars Kepleriltä tutustuin neljään teokseen, joista suurimman osan kuuntelin äänikirjana. Minusta tuli Joona Linna fani näiden teosten myötä, vaikka aluksi takkusinkin näiden kirjojen kanssa.
Christian Rönnbacka oli syksyn ajan kuuntelussa yhteensä viiden teoksen verran ja yhden luin, kun Antti Hautalehdon kuulumiset kiinnostivat. Tässä uusi suosikkini suomalaisista dekkaristeista.
Positiivisin yllättäjä oli Falvia de Lucesta kertovat Alan Bradleyn kirjoittamat teokset. Ihastuin totisesti tähän nuoreen neitoon!
Stieg Larssonin Millenium-trilogian olen lukenut aikaisemmin, mutta tänä vuonna kuuntelin teokset uudelleen äänikirjoina. Myös Lagercrantzin kirjoittaman "neljännnen osan" luin/kuuntelin, vaikka en tykännytkään siitä.
Agatha Christien tuotannosta kuuntelin Poirot tarinan ja Kymmenen pientä neekeripoikaa. Myös Sophie Hannahin Suljetun arkun kuuntelin, vaikka tämä uusi Poirot kertoja ei olekaan mieleeni.
Muita dekkari/jännityskirjoja oli Remeksen, Sipilän ja Hiekkapellon uusimmat sekä Nesbon Lumiukon ja Zanderin Uimarin. Myös Antti Tuomaisen novellin kuuntelin, samoin kuin Hawkinsin Nainen junassa teoksen. Risto Isomäen tuotantoon tutustuin kahden äänikirjan verran. Ohlssonin Lotus bluesin vuoroin luin vuoroin kuuntelin.

Historillaisia teoksia oli tänä vuonna paljon, yhteensä 11 teosta.
Utriota luin paljon, teoksia oli kahdeksan. Näistä yksi oli nuortenromaani Kuka olet, Elissa? ja suurin osa muista keskiaikaan sijoittuvia tarinoita kuten Uhritulet, Vanajan Joanna ja Haukka, minun rakkaani.
Kristiina Vuorelta kuuntelin kaksi keskiaikaista teosta.
Gabaldonilta luin vain yhden Lord John tarinan.

Fantasiaan tutustuin kuuden teoksen verran.
Luin lapselle ääneen Philip Pulmanin Universumin tomu -trilogian sekä seitsemännen Harry Potter kirjan.
Meyerin Vieraan luin ja Tolkienin Hobitin kuuntelin.
Tähän fantasia kategoriaan menee varmaan myös Anne Ricen Prinsessa Ruususesta kertova K-18 S/M trilogia.

Romanttisia teoksia oli vain kaksi, molemmat Jane Austenin käsialaa.

Lasten ja nuorten kirjoja oli toki useampi (Ution teos, Hobitti, Harry Potter...), mutta tähän laitan vain Kaisa Ikolan Ylämaan sudet sillä muut ovat jo muissa kategorioissa.

Pohjois-Koreasta kertovaa kirjallisuutta luin kaksi hyvin erilaista tarinaa.

Muistelmista tutustuin Jennifer Worthin Hakekaa kätilö! sarjan toiseen ja kolmanteen osaan.

Huumoripainoitteista kirjallisuutta edusti Kaisa Haatasen pari teosta.

Luokkaan "muut kirjat" listaan yhteensä 10 teosta, joukossa muun muassa kaksi Torey Haydenin kirjaa, Oksasen Norma, Liksomin Hytti nro 6, Stockettin Piiat, Hiltusen Onni ja vuoden yksi suosikkiteoksistani Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia. Juri Nummelinin toimittama novellikokoelma ihmissusista edustaa kai kauhua, Luhtaniemen teos psykologista trilleriä ja Jääskeläisen äänikirja maagista realismia. Mielenkiintoisia kokemuksia kaikki.

Aikaisemmin luetuista teoksista kirjoitin vain kolmesta. Mankellin Riian verikoirista, Lehtisen Ruusunnupusta ja Setterfieldin Kolmannestatoista kertomuksesta. Tämä on kuitenkin kaksi enemmän kuin viime vuonna! Hiljaa hyvä tulee, vaikka voisin taas ensi vuonna yrittää panostaa tähän asiaan hieman enemmän.

Ei voi sanoa, että kirjavuoteni olisi ollut kovin monipuolinen. Lähinnä tuolla on dekkareita/jännitystä, mutta toisaalta pidän siitä paljon. Jos löydän hyvän kirjailijan haluan yleensä tutustua koko hänen tuotantoonsa, olipa kyse dekkaristista tai jostain muusta.

Syksyllä kuuntelin todella paljon äänikirjoja ja varsinainen lukeminen jäi vähälle mikä harmittaa hieman. Toisaalta taas vuosi tarjosi hyvin erilaisia kokemuksia kirjallisuuden osalta, ja joukossa on muutakin kuin vain dekkareita, historiaa ja fantasiaa. Kaikki riippuu siitä missä valossa asioita tarkastellaan :)

Mitään lupauksia en taaskaan tee ensi vuodelle. Luen ja kuuntelen omaan tahtiini sitä mitä milloinkin haluan. Toivon toki että uusi vuosi olisi hieman monipuolisempi, mutta voi olla että tällä samalla, hyväksi havaitulla kaavalla mennään :)



Ps. Listasta puuttuu pari fantasiakirjaa, jotka olen lukenut/kuunnellut tämän vuoden aikana mutten ole ehtinyt kirjoittaa niistä tänne. Klassikko Taru sormusten herrasta sekä Harry Potter näytelmä. Palaan näihin ensi vuonna!

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Antti Tuomainen: Penelope

Novelli aloittaa Rikospaikka Pasila -sarjan. Latasin tämän ilmaiseksi Elisa kirjan äänikirjana, ja se näyttää olevan edelleen ladattavissa ilmaiseksi. Suosittelen nappaamaan ja kuuntelemaan tämän! Lukijana on Ville Tiihonen.


Kirjailijana Tuomainen on minulle ennestään tuntematon, mutta tämän novellin perusteella voisin tutustua hänen tuotantoonsa tarkemminkin. Itse asiassa koko tämä Rikospaikka Pasila -idea on loistava! Tutut dekkaristit tarjovat novelleja, näihin on lukijan helppo tarttua yksi kerrallaan ja löytää mahdollisesti uusia kirjailijoita joiden tuotantoon tutustua.

Tässä Penelopessa on mielenkiintoinen asetelma. Mies näkee kadulla kauniin naisen, ryhtyy seuraamaan häntä ja lopulta päätyy syytteeseen murhasta. En halua avata liikaa tarinaa, sillä jätän löytämisen ja oivaltamisen ilon ja riemun jokaiselle lukijalle (tai kuulijalle) itselleen.

Muut novellit näyttävät olevan tällä hetkellä 3 € kappale, mikä on ehkä hieman liian kova hinta lyhyestä novellista. Mutta katsotaan jos sieltä vielä jossain vaiheessa jonkun nappaisin kuunteluun.

Christian Rönnbacka: Hautalehdon joulu

Joulun pyhinä huomasin mukavan yllätyksen Elisa kirjan sivuilla. Sieltä sai ladata ilmaiseksi Hautalehdon joulu nimisen äänikirjan, tarjous on voimassa vielä muutaman päivän (31.12.2016 asti). Tämä novelli on osa Rikospaikka Pasila -sarjaa. Lukijana on Ville Tiihonen.


Sekavia joulupukkeja sinkoilee ympäri Pasilaa, ja selviää että taustalla vaikuttaa Pasilan pukkipalvelu, parin rikollisen keksimä liikeidea. Poliisi on työllistetty näiden sekoilevien pukkien kanssa ja kansalaiset ovat vaarassa jäädä ilman tilaamiaan joulupukkeja. Onneksi Antti rientää hätään ideoineen ja pelastaa Pasilan joulun.

Tämä oli mukava pieni tarina, hyvällä huumorilla höystetty. Sopii hienosti Hautalehdon ystäville, tai muuten vain hyvää joulumieltä tuomaan. Kiitos tästä joululahjasta Christian Rönnbacka ja Antti Hautalehto!

tiistai 27. joulukuuta 2016

Jo Nesbo: Lumiukko

Ostin tämän jokin aika sitten Elisa kirjan äänikirjana, vaikka olinkin jo aikaisemmin ajatellut etten lue/kuuntele enää Harry Holea. Kuunneltuani Poliisin, ajattelin etteivät nämä dekkarit ole minua varten. Mutta sorruin, eikä tämä oikeastaan niin huono ollut. Lukijana tässä oli Jukka Pitkänen, ja täytyy sanoa että hänen äänensä sopi tähän teokseen paremmin kuin edelliseen hänen lukemaansa teokseen Uimariin, minkä kuuntelin juuri ennen tätä.


Harry Hole ryhtyy tutkimaan murhia, jotka on suoritettu juuri ensilumen sadettua maahan. Selviää, että näitä tapauksia on ollut vuosien varrella useampi ja kaikkia tapauksia yhdistää lumiukko. Itse asiassa juuri tämä asetelma oli se, mikä sai minut kiinnostumaan teoksesta. Mutta useamman kun kerran turhauduin siihen, että tapahtumat olivat ennalta-arvattavia. Esimerkkeinä Katrine Bratt ja hänen taustansa. Arvasin sen jo kauan ennen kuin asia kerrottiin lukijalle. Myös lääkärin "sivubisnes" oli minulle selvillä heti alusta alkaen, ja ihmettelin miten poliisit ovat oikeasti niin hitaita etteivät ymmärrä tätä itsestäänselvyyttä.

Niin tai näin, oikeamurhaaja saatiiin lopulta kiinni vaikka siinä välissä Harry ehtikin jo julistaa useamman kuin yhden syyttömän Lumiukoksi. Oikean murhaajan henkilöllisyys tuli onneksi yllätyksenä, enkä halua sitä paljastaa tässä. Mutta pientä pitkityksen makua tässä oli paikoin kun noita syyttömistä yritettiin vääntää väkisin syyllisiksi.

Henkilögalleria on melko suuri. Onneksi Harry on kuitenkin kaiken keskiössä ja muut hahmot liikkuivat sopivasti hänen ympärillään. Lisäksi heidän titteleitään tms tuotiin riittävästi esille, niin että kuulija pysyi kärryillä milloin puhuttiin poliisista, milloin vanhasta kaverista.

Lumiukko on luettu myös seuraavissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Iltaluvut, Kirjapeto ja Kirjavuutta lukupäiväkirja.

Itse pohdin edelleen, että haluanko lukea tai kuunnella näitä vielä lisää. Harry Holea siis. Voi olla, että vastaus on kyllä, sillä ainakin äänikirjana tämä oli oikein mukava kokemus.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Joakim Zander: Uimari

Ostin tämän Elisa kirjan äänikirjana jokunen aika sitten. Valitsin teoksen, sillä se oli saanut suht hyvät arvostelut. Yleensä olen aika varovainen tarttumaan uusiin kirjoihin ellei niitä suosittele joku tuttavani. Taidan myös jatkossa pitäytyä tässä ohjeessani.


Tarina liikkuu kahdessa ajassa. Kaikki alkaa 1980-luvulla, kun nimettömäksi jäävä CIA-agentti välttää täpärästi autopommin ulkomaankomennuksellaan. 2013-luvulla nuori Klara Walldéen joutuu käsittämättömän takaa-ajon kohteeksi entisen poikaystävänsä mukana. Taustalla häärää myös nousukas George Lööw, jonka ainoa päämäärä on päästä eteenpäin urallaan.

Teoksen kieli oli ehkä se, mikä minulla tökki eniten. Liian kuvailevaa, liian maalailevaa toimiakseen tällaisessa jännärissä. Mielestäni jännityskirjoihin kuuluu suora teksti ilman korulauseita. Etenkin kun tarina vilisee hämäriä agentteja, ampumista, kuolemaa ja pakoa. Osin tapahtumat olivat ennalta-arvattavia, toisaalta taas teos tarjosi sopivasti yllätyksiä. Oman osansa "lukunautintoon" toi tietenkin lukijana toiminut Jukka Pitkänen. Luulen, ettei hän ollut ehkä paras ääni lukemaan tätä teosta. Ääni oli liian hidas ja rauhallinen. Olisin toivonut enemmän eläytymistä.

Juonen keskiössä on salaperäinen tietokone, joka sisältää arkaluontoista tietoa. Kone on Klaran entisen poikaystävän Mahmoud Shammoshin armeijakaverin hallussa. Kun kone päätyy Klaran ja Mahmoudin haltuun he joutuvat pakenemaan henkensä edestä. Klara saa apua koneen kanssa 15-vuotiaalta hakkerilta, ja onnistuu pakemaan Ruotsiin. Ulkosaaristossa käydään mielenkiintoinen tapahtumasarja, kun yksinäiselle luodolle on tunkenut Klaran seuraksi joukko agentteja sekä oma tarinaansa kertonut CIA-agentti ja yllättäen myös nousukas George.

En tiedä olisiko tämä teos ollut parempi itse luettuna, ehkä. En kuitenkaan saanut tästä sellaista nautintoa kun yleensä toivon hyvältä kirjalta. Yksi syy oli jo mainitsemani teoksen kieli, toinen tietynlainen ennalta-arvattavuus ja kolmas äänikirjan lukija. Hyvää perusviihdettä olisi ehkä lähin arvioni teoksesta.

Tämän teoksen on lukenut myös Anneli, Elina, Mikko ja Lukuneuvoja.

Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa (Eikä yksikään pelastunut)

Olen aika varma, että tämä teos on omassa hyllyssäni mökillä. Mutta aivan varma en ole, ennen kuin pääsen ensi kesänä tarkastamaan asian. Nyt lainasin teoksen kirjastosta c-kasetti äänikirjana, lukijana Pekka Autiovuori. Tuntuu uskomattomalta etten ole lukenut tätä teosta aikaisemmin, vaikka tämä on ehdottomasti klassikko! Mieletön "suljetun huoneen" mysteeri, missä onneksi selvitetään loppuratkaisu täydellisesti.

Kymmenen toisilleen ennestään tuntematonta ihmistä saa kutsun neekerisaarelle. Ensimmäisen illan lopussa he kuulvat nauhoituksen, missä heitä kaikkia syytetään murhasta ja he kaikki (yhtä lukuunottamatta) kiistävät syytteet. Sitten he kuolevat yksi toisensa jälkeen ja samalla pöydältä katoaa yksi toisensa jälkeen pieni neekeripatsas. Siinä vaiheessa kun heitä on jäljellä enää neljä juoni tiivistyy, kunnes he ovat lopulta kaikki kuolleet. Poliisi on neuvoton, mutta onneksi murhien suunnittelija on kirjoittanut kirjeen, minkä on heittänyt pullossa mereen. Näin lukijalle selvitetään kuinka murhat on toteutettu.

Tämä on todella hyvin rakennettu teos ja voin suositella tätä lämpimästi kaikille dekkareiden ystäville.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Kristina Ohlsson: Lotus blues

Ostin tämän helmikuun lopussa omaan kirjahyllyyni. Jo ostaessa tiesin, että tämän jatko-osa ilmestyy vasta syksyllä, joten jätin tietoisesti lukemisen vasta siihen että minulla olisi molemmat osat käsissäni. Kun Mion blues ilmestyi, ostin sen ja aloitin tämän lukemisen.

Olen pitänyt Kristina Ohlssonin aikaisemmista teoksista paljon, joten odotukset olivat tämän Lotus bluesin suhteen varsin korkealla. Jostain syystä tämä ei vain lähtenyt lentoon. Luin parikymmentä sivua ja sitten kirja jäi kesken monen viikon ajaksi. Se pyöri milloin keittiönpöydäällä milloin yöpöydällä mutta en vain osannut tarttua siihen uudestaan. Eräällä kirjastoreissulla huomasin äänikirjan hyllyssä ja ajattelin hakea äänikirjasta hieman vauhtia. Kuuntelin äänikirjaa sivulle sata ja tartuin sitten uudelleen kirjaan. Lopulta luin ja kuuntelin tämän teoksen vuorotellen, loppua kohden äänikirjan kuuntelu johtui lähinnä siitä että halusin tietää mitä seuraavaksi tapahtuu ja samalla pystyin tekemään arkiaskareita. Teos ei kuitenkaan ollut niin vetävä, että olisin mieluummin maannut sohvalla ahmimassa tekstiä, vaan olin tyytyväinen kun Aku Laitinen luki tätä minulle ääneen.


Tarinan päähenkilö Martin Benner on mielestäni epämiellyttävä tyyppi. En ehkä ymmärtänyt hänen omituista luonnettaan, joten siksi inhosin häntä jo heti ensimmäisiltä sivuilta. Liian omahyväinen ja itsetietoinen, on näkemykseni. Martin vedetään kuitenkin mielenkiintoiseen tapahtumasarjaan.

Kaikki alkaa kun sarjamurhaajana tiedetyn Texasin Saran veli Bobby ilmestyy Martinin asianajotoimistoon ja vaatii Martinia puhdistamaan Saran maineen. Tosin Sara itse on kuollut, ja sitä ennen hän on tunnustanut viisi murhaa joista kaksi hän teki Texasissa työskennellessään siellä au pairina ja kolme hän teki Ruotsissa. Martin on aluksi syystäkin epäilevä, mutta kiinnostuu jutusta vähitellen enemmän ja enemmän. Onko Sara todellakin kylmä murhaaja?

Martinin elämässä on muutama tärkeä ihminen. Ensinnäkin hänen sisarensa tytär Belle, jonka huoltaja Martin on. Sekä Lucy, Martinin yhtiökumppani ja entinen tyttöystävä ja nykyinen pano. Saran elämässä on ollut hänen poikansa Mio, veli Bobby, ystävä Jenny ja salaperäinen Lucifer. Lisäksi mukana häärää muutama poliisi, rikollispomo Boris sekä joukko muita kertomuksen kannalta tärkeitä hahmoja.

Tarina eteni paikoin hyvin hitaasti ja toistoa oli todella paljon. Välillä mietin, että onko kaikella toistamisella tarkoituksena saada kirjaan lisää sivuja. Juoni sinällään oli oikein hyvä ellei jopa nerokas. Mikään ei ollut sitä miltä alunperin näytti. Mutta jotain häiritsevää tässä teoksessa oli, niin että päällimmäiseksi tunteeksi jäi pettymys. Martin itse oli paikoin aika epäuskottava ja hänen ratkaisunsa tuntuivat jopa järjettömiltä. Mutta homma saatiin kuitenkin jonkinlaiseen pakettiin. Tietenkin loppuun jäi koukku, millä lukija saadaan kiinnostumaan myös jatko-osasta, mutta oli hieman yllättynyt kuinka siististi Saran tarina pääteltiin. Katseet kääntyvätkin nyt Mio poikaan, löytääkö Martin hänet?

Löysin vain muutaman muun mielipiteen tästä teoksesta. Tässä kaupungissa tuulee aina oli samoilla linjoilla kuin minä Martin Bennerin suhteen. Myös Kirjasähkökäyrä totesi Martinin olevan ärsyttävä tyyppi. Tosin molemmat odottavat seuraavan teoksen, Mion bluesin ilmestymistä. Enköhän minäkin tartu tuohon teokseen seuraavaksi, sen verran jäi kiinnostamaan Mion kohtalo. Ehkä se on myös hieman parempi kun tämä ensimmäinen osa? Toivossa on hyvä elää...

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Kristiina Vuori: Siipirikko

Olen kuunnellut tämän teoksen äänikirjana jo aikaisemmin, mutta nähtävästi ennen tämän blogin perustamista. Joten nyt lainasin kirjastosta uudelleen ja kuuntelin. Juoni ei ollut kovin tarkassa muistissa, mutta jotkin kohtaukset muistin yllättävän hyvin.


Muistan, etten lämmennyt Vuoren keskiaikaisille teoksille kovin paljon kun niihin ensimmäisen kerran tutustuin. Minulla on Näkijän tytär omassa hyllyssäni, ja olen lukenut siitä ehkä puolet, tarinasta en muista enää mitään. Nyt voisin kaivella tuon uudestaan esille ja ottaa lukulistalle. Kun olen ollut niin Kaari Utrio -orientoitunut niin uuden keskiaikakirjalijan tuotantoon tutustuminen vie näköjään oman aikansa. Mutta kyllä Kristiina Vuori osaa kirjoittaa, siitä ei pääse yli eikä ympäri! Äänikirjana tämä teos toimi minulle oikein hyvin. Lukijana Kaija Pakarinen oli hyvä, tosin lukemisen rytmittämiseen olisin kaivannut hieman tarkkuutta. Välillä tarina hyppäsi uuteen lukuun ilman riittävän selvää taukoa, toisinaan taukoja oli jopa kesken lauseen. Aina tämä ei ole ääneenlukijan vika, vaan sormi osoittaa editointia. Joten pieni hätiköinnin ja kiireen maku jäi väkisin mieleen.

Siipirikossa tarinan keskiössä on Selja, nuorena orjaksi ryöstetty neito. Tosin aluperin Seljoja oli kaksi, mahtavan rälssisuvun Cecilia Kokko ja pientilallisen tytär Selja, molemmilla sama kutsumanimi. Mahtisuvun Selja kuolee, ja toinen päättää periä ystävänsä henkilöllisyyden.

Orjuudessa Seljaa nöyryyttää Mielo ja tämän sisarenpoika Pessi. Seljalla on kuitenkin taitoja, joita ei voi väheksyä: hän osaa kouluttaa haukkoja sekä lukea ja kirjoittaa. Ihmettelen, että alussa Seljan luku- ja kirjoitustaitoa nostettiin jalustalle, mutta loppua kohden ne unohdettiin kokonaan. Mielo päättääkin naittaa Seljan Pessille, Selja kuitenkin suunnittelee yhdessä Häkki-orjan kanssa paon, minkä aikana he törmäävät ritari Aijoon sekä porvari Hartmannukseen. Kumpikin miehistä on kiinnostunut Seljasta, Aijo koska Cecilia Kokko on hänen sukulaistytär, Hartmannus siksi koska hänen sisarensa tytär Selja katosi vuosia sitten samalta suunnalta kuin Aion sukulaistytär. Selja ei rohkene paljastaa totuutta, sillä hän pelkää ettei ritari Aijo auta häntä kuultuaan kuka hän todellisuudessa on.

Eräs teoksen tärkeistä hahmoista on Primus-kotka, jonka Selja on ottanut mukaansa Mielon luota paetessaan. Primus on Seljan turva, vaikka lintu onkin tarkoituks antaa herttuatar Valdemarille. Viipurin linnassa Primuksesta tulee siipirikko linnanpäällikön julmassa käsittelyssä. Primus kuitenkin paranee, mutta ero Seljasta on väistämätön.

Selja rakastuu Aijoon, muttei saa aluksi vastarakkautta ja lisäksi Seljan mieltä painaa tehdyt synnit. Kun Aijo vihdoin osoittaa kiinnostuksen merkkejä Seljaa kohtaan, tämä joutuu työntämään miehen pois sillä Selja ei voi paljastaa Aijolle olevansa tämän ystävän Stenin neitsytvaimo. Lopulta onni kuitenkin koittaa Seljalle ja Aijolle, mutta onko yhteiselo kuitenkaan unelmien täyttymys. Lisäksi Pessi ilmestyy paljastamaan Seljan petoksen. Voiko ritari Aijo antaa anteeksi?

Juoni oli rakennettu hyvin, vaikka nyt toisella kuuntelukerralla muistuikin mieleen mihin suuntaan tarina milloinkin meni. Henkilöhahmokattaus oli myös hyvä, löytyi sopivan inhottavia hahmoja, suloisia ja ihania tyyppejä joihin ihastua sekä tietenkin sitä ritariromantiikkaa, mitä tällaiselta teokselta odottaakin. Selja hahmona oli itse asiassa yllättävän ärstyttävä, ei heti alusta alkaen mutta pikkuhiljaa teoksen edetessä hänestä kuoriutui ärsyttävä tyyppi. Toki Seljan sisäinen taistelu totuuden kertomisen ja vaikenemisen välillä vaikutti hänen luonteeseensa. Mutta mietin, että olikohan kirjailijalla kertaakaan sellaista oloa, että hänen olisi tehnyt mieli heittää Selja ikkunasta ulos.

Kaiken kaikkiaan tarina tarjosi kuitenkin kaiken mitä historialliselta romaanilta voi odottaa. Oli todellisia historiallisia henkilöitä ja tapahtumapaikkoja sekä tapoja, uskomuksia ja pukeutumista. Oli juonittelua, rakkautta ja surua. Tapahtumat sijoittuvat juuri sille keskiajan ajanjaksolle josta itse pidän paljon, 1300-luvulle.

Lisää arvostelua muun muassa näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Todella vaiheessa, Morren maailma, Kirjanainen, Sallan lukupäiväkirja, Koko lailla kirjallisesti, Sinisen linnan kirjasto, Nenä kirjassa, Ja kaikkea muuta sekä Vinttikamarissa. Itse luen muiden arvostelut vasta sen jälkeen kun olen kirjoittanut oman postaukseni. Joskus muiden teksteistä löytää näkökulmia joita ei ole itse tullut ajatelleeksi, siksi olen ryhtynyt vähitellen tutustumaan myös muihin kirjablogeihin. Hitaasti mutta varmasti projektini tällä saralla etenee :)

maanantai 21. marraskuuta 2016

Pekka Hiltunen: Onni

Tämä sattui silmiini kirjaston äänikirjahyllyssä aivan sattumalta muutama viikko sitten. Olen lukenut, ja tykännyt Pekka Hiltusen aiemmista teoksista, joissa suomalaiset Mari ja Lia ratkovat rikoksia Lontoossa. Omasta hyllystäni löytyy kyllä Hiltusen Iso, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi tutustua siihen. Siksi tämä Onni oli positiivinen yllätys, etenkin kun viimeiset Studio-teoksen jälkeen jäi vähän omituinen maku suuhun.


Toimittaja Oskari Silta istuu psykologi-Emman arvoitavana. Osakari hakee uutta työpaikkaa, ylennystä, mutta Emman vihreät silmät saavat hänet yhtäkkiä puhumaan entisestä tyttöystävästään sekä vanhasta koulukaveristaan. Oskari ymmärtää että peli on menetetty, mutta Emman kanssa on hienoa käydä läpi mitä onni oikein on ja mistä sen voi löytää.

Kerronta polveilee sopivasti Osakrin, Rovaniemeläisen Tuhannen Mulkun Tuulikin ja Roady Runnerin välillä. Kieli on hyvää, miellyttävää kuunnella vaikka teoksessa onkin paljon dialogia. Lukijana Aku Laitinen on erittäin hyvä ja sopivalla tavalla eläytyvä, jolloin kolme eri kertojahahmoa erottuvat sopivasti toisistaan. Olen iloinen kun äänikirja on niin onnistunut että sitä voi pitää yhtä hyvänä kun oma lukukokemus olisi ollut.

Kylmät paikat ja pingviinit ovat lähellä Oskarin sydäntä, sekä tietenkin Saara-tytär. Toimittajan työ on intohimo, mutta mitä tehdä kun työ muuttuu eikä tuota enää sitä onnea kun aikaisemmin? Teos käsitteleekin muuttuvaa media-alaa hyvällä otteella, marssittaen lukijan (kuulijan) eteen nykypäivän todellisuuden, kun lehijuttuja ei tehdä enää päivä- tai viikkokausia vaan avainsana on nopeus.

Tuulikki haluaa pelastaa kaikki Suomen homot, tai ainakin ensin saada oikeutta Rovaniemen, tuttavallisemmin Rollon, homoille, ystävilleen. Luola on Tuulikin ja hänen homojensa turvapaikka kylmässä kaupungissa. On bileitä, syvällisiä keskusteluja, naurua ja itkua. Tuulikin sivubisnes ajaa hänet lopulta ratkaisuun, josta ei voi puhua kaikille. Homous tuodaan esille ihanasti, voisi sanoa lähes söpösti. Sivutaan homojen oikeuksia, pelkoja, toiveita ja haluja. Onneksi eräs homoista löytää myös onnensa sieltä mikä oli vain kaukainen unelma ja haave. Jäitä päin!

"Kaikkien tuntema" supertähti Roady Runner ilmestyy eräänä päivänä possensa kanssa Oskarin työpaikalle. He haluavat kuvata musavideon, rakennuksessa kun sattuu olemaan Suomen siisteimmät hissit. Roady, tai Aapo kuten Oskari vanhaa koulutoveriaan kutsuu, on varsin surullinen hahmo: omassa kuplassaan elävä muusikko, jolla on suurtakin suuremmat unelmat ja haaveet. Roady säätää ja sählää vähän kaikkialla, mutta ei näe itseään ulkopuolisten silmin. On vain mahtavat biisit ja mieletön fiilis!

Pidin tästä teoksesta todella paljon, jopa niin paljon että voisin harkita tämän hankkimista omaan kirjahyllyyni. Oskarin valinnat olivat mielestäni aitoja ja ennen kaikkea rohkeita. Teoksen teemat puhuttelivat ja laittoivat pohtimaan. Tuntuu, ettei tämä ollut sellainen "kerralla taputeltu" teos, vaan tämän pariin voi helposti palata jonkin ajan päästä uudelleen.

Lisää arvoita löytyy muun muassa: Lukutoukan kulttuuriblogi, Amman lukuhetki, Kirja vieköön!, Mari A:n kirjablogi, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä ja Yksi pieni lukupäiväkirja.

torstai 10. marraskuuta 2016

Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär

Omassa kirjahyllyssä tämä teos on ollut reilun vuoden. Löysin jostain alesta, mutta on vain jäänyt lukematta. Syksyllä näin kirjastossa MP3-äänikirjana, joten päätin lainata ja kuunnella. Tosin kuunteleminen on venynyt ja vanunut useiden viikkojen mittaiseksi. Alussa kuuntelin useamman luvun hyvinkin nopeaan tahtiin, sitten tuli useamman viikon tauko ja sitten kuuntelin satunnaisesti luvun silloin toisen tällöin. Lopun kirjasta vuoroin luin ja kuuntelin, kun juoni muuttui mielenkiintoiseksi. Syy tähän poukkoilevaan kuuntelemiseen oli se, etten voinut kuunnella tätä muulla laitteella kuin tietokoneella.


Olin aivan varma, että olisin kirjoittanut tänne aikaisemmin lukemastani Kristiina Vuoren Siipirikosta. Mutta enpä ole näköjään tehnyt tuota postausta. Tämä Disa on siis toinen Vuoren kirjoittamista kirjoita minkä olen lukenut (kuunnellut) kokonaan. Koska olen vannoutunut Kaari Utrio -fani, olen hieman karsastanut uutta kirjailijaa, joka kirjoittaa samasta aikakaudetsa kuin Utrio. Mutta ehkä on aika niellä ylpeys ja nauttia uuden, hyvän kirjailijan tuotannosta.

Tämä tarina kertoo Disasta. Hän on vaimo, pian leski ja äiti. Kun Viljami-poika ampuu nuolen isänsä kurkkuun, Disa lähtee pakomatkalle Pyhänkorvasta, aikomuksenaan päästä Turkuun anomaan armoa poijalleen piispalta. Matka on mutkikas, mutta lopulta Disa on Turussa.

Koska myös rakkaus ja romantiikka kuuluu tarinaan, Disaa kosiskelee kaksi miestä: historiallinen henkilö Knut Bonpoika ja fiktiivinen Sebastian "Basti" Tarsi. Disa on ylpeä eikä lankea kumpaankaan mieheen, vaikkakin suostuu Knutin fatabuurin emännäksi. Disalle tärkeintä on Viljamin hyvinvointi ja se, että poika saa opiskella papiksi. Kun merirosvo-vitaliaanit saapuvat Turkuun, Disa ja Viljami joutuvat vangiksi yhdessä Bastin kanssa. Bastin ansiosta he kuitenkin selviävät ja lopulta Disa "juotuu" naimisiin Bastin kanssa. Tapahtuu kuitenkin paljon pahaa, ja Disa pakenee takaisin Turkuun Knutin vuoteeseen.

Teos sijoittuu 1390-luvun keskiaikaiseen Suomeen. Tapahtumapaikkoina Kokemäki, Turku ja Korsholma ovat ennestään tuttuja Utrion kirjoita, samoin suurin osa historiallisista henkilöistä mm Jeppe Dieknin ja Bero Balk. Pidin todella paljon teoksen lopussa olleesta "Romaanin maailma" -osiosta, missä selvisi paljon uutta tietoa tuon ajan historiasta. Tämmöinen olisi mielestä tarpeellinen jokaisen historiallisen romaanin lopussa.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Sophie Hannah: Suljettu arkku

Toinen Sophie Hannahin kirjoittama uusi Hercule Poirot mysteeri kuunneltu kirjaston äänikirjana. Olin kyllä jo ajatellut Nimikirjainmurhien jälkeen, että eiköhän tämä ollut tässä. Mutta utelias kun olen, niin en malttanut olla lainaamatta tätä kun sattui kirjastossa eteen.


Tämä ei ollut aivan niin huono kun Hannahin ensimmäinen Hercule Poirot tarina. Tosin kyllä nämä vähän sellaista fani fictiota ovat, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Tässä tarinassa Poirot ja Scotland Yardin etsivä Catchpool saavat kutsun kuuluisan kirjailijan Lady Playfordin kotiin Irlantiin. Paikalla on myös Lady Playfordin poika vaimonsa kanssa, tytär miesystävänsä kanssa, kaksi asianajajaa, sihteerinä toimiva kuolemansairas mies sekä tämän sairaanhoitaja. Tietenkin myös keittäjä, hovimestari sekä sisäkkö kuuluvat kalustoon.

Poirot ja Catchpool eivät ole aivan varmoja miksi heidät on kutsuttu paikalle, kunnes yhteisellä illallisella Lady Playford ilmoittaa yllättäen muuttaneensa testamenttinsa sisältöä. Hän aikoo jättää koko perintönsä sihteerilleen, joka sairastaa kuolettavaa munuaissairautta. Ilmoitus on täydellinen yllätys koko seurueelle. Myöhemmin sihteeri löytyy kuolleena, ja koska kuolema on epäselvä (myrkytys vai pahoinpitely), järjestetään ruumiinavaus missä selviää ettei sihteeri ollutkaan kuolemassa munuaissairauteen. Poirot tekee tutkimuksensa ja esittää lopulta loppupuheenvuoronsa.

Teoksen juoni on hyvä ja mielenkiintoinen. Loppuratkaisu ei ollut mikään superyllätys, mutta kuitenkin mielenkiintoinen. Olisin ehkä kaivannut vielä himpun verran enemmän psykologiaa mukaan, lähinnä uhrin ja murhaajan näkökulmasta. Mutta kaikki tarpeellinen tuli kyllä selvitettyä.

Toisaalta tämä kertomus ei olisi tarvinnut välttämättä juuri Hercule Poirottia, ratkaisun olisi voinut esittää kuka tahansa muu fiksu salapoliisi. Luulenkin, että näiden teosten ainoa tarkoitus on tehdä rahaa Poirotin nimellä. En vain yksinkertaisesti ymmärrä miksi Agathan luoman hahmon täytyy "nousta kuolleista". Poirot ja neiti Marple ovat klassikoita, heidät tuntevat kaikki, joten tämmöiset uudet tarinat eivät oikeastaan tuo mitään uutta näihin hahmoihin. Silti en malttanut pitää nenääni erossa tästä tarinasta.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää

Nyt koko Christian Rönnbackan tähän astinen tuotanto kahlattu läpi. Kun kerran pääsin makuun, niin en malttanut lopettaa tarinaa kesken. Tosin toivon, että Antti Hautalehdosta kuullaan vielä, hänestä on tullut yksi suokikkipoliisejani. Mainio tyyppi! Tämän viidennen Hautalehdon sain kirjastosta muutaman päivän jonottamisella ja lukaisin parissa illassa.


Kirjailija on vaihtanut kustantamoa Bazarilta Crime Timelle, joten kirjojen ulkoasukin on muuttunut. Pidin itse enemmän noiden neljän ensimmäisen kansista, mutta ei tämäkään nyt aivan huonoimmasta päästä ole. Tosin pelkän kannen perusteella en olisi teokseen tarttunut.

Antti on edelleen Porvoossa poliisina ja heti kesän alussa hänen tontilleen tunkee KRP oman tutkimuksensa kanssa. Parilla nuorella miehellä tuntuu olevan rahaa enemmän kun he valtiolta saavat säännöllistä kuukausirahaa, joten on oletettavaa että meneillään on jotain hämärää. Anton ja Sebastian ovatkin muuleja, jotka eivät tiedä mitä kuljettavat, tärkentä on että maksu tulee ajallaan. Uusimpaan keikkaan otetaan mukaan myös Linda, joka osoittautuu varsinaiseksi yllätykseksi.

Positiivista on ettei tällä kertaa mukana ole niitä iänikuisia huumeita, vaan jotain paljon arvokkaampaa: timantteja. Tosin Antonin ja Lindan keikka Lontooseen epäonnistuu ja kaksikko palaa kiireesti Porvooseen. Pian heillä on poliisin lisäksi myös ammattitappaja kintereillään ja silmukka kiristyy. Timantit polttelevat nuoren mielessä ja tulevaisuuden suunnitelmia tehdään pikaista vauhtia. Pääsevätkö he livahmaan ulkomaille ennen kuin heidät napataan?

Juoni on todella tiivis ja jännittävä. En tiedä johtuuko se siitä, että luin tämän teoksen itse enkä kuunnellut toisen lukemana, mutta tämä oli juonellisesti huomattavasti parempi kuin pari aikaisempaa Rönnbackan teosta. Positiivista, sillä olin edellisen teoksen jälkeen hieman huolissani että mennäänkö tässä nyt teos teokselta alas, mutta onneksi kirjailija pääsi yllättämään. Tapahtumat olivat uskottavia ja pieniä sivupolkujakin löytyi kivasti.

Seuraavaksi pitääkin vain odotella ilmestyykö kirjailijalta lisää Antti Hautalehtoa, ja milloin.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Christian Rönnbacka: Kylmä syli

Neljäs Antti Hautalehdosta kertova dekkari tuli kuunneltua ennätysvauhtia. Tämänkin äänikirjan olen ostanut Elisan äänikirjana jo kesällä. Nyt kun tähän maailmaan on päässyt sisälle niin nopeaan tahtiin olen tutustunut tähän porvoolaiseen poliisiin.


Joulu lähestyy ja väki viettää pikkujouluja. Eräs nuorimies palailee työpaikkansa hipoista ja joutuu yllättäen kylmään jokeen. Ihmettelin hieman, että kuinka avovaimo oli niin nopeasti tekemässä rikosilmoitusta poliisille, mutta kai se kuului tähän juonikuvioon. Poliisi tosin toimi maltillisesti juuri sillä tavalla kuinka poliisin kuvittelisinkin toimivan vastaavassa tilanteessa.

Samaan aikaan poliisilaitokselle saapuu kaksi harjoittelijaa, joista toinen on Antin ryhmään kuuluvan Pappa Lindforsin poika Tero. Teron kohtalo ei ole mitenkään yllätys, sen verran hyvin pohjustetaan pojan harrastuksia. Tosin olisin toivonut lopputuloksen olevan toisenlainen.

Antti pääsee ryhmänsä kanssa ratkomaan jokeen hukuttamistapausta ja -yritystä. Lukijalle (kuulijalle) kerrotaan tosin koko ajan mitä hukuttaja ajattelee, suunnittelee ja tuntee. Joten taas saa olla pelkkänä sivustaseuraajana kun poliisi räpiköi eteenpäin. Antin ryhmä on vakiintunut tutkijoihin Pappa Lindforsiin, Jonna Holmiin, Lundiin sekä tekniikaan Simon Kankaaseen (jonka sukunimi särähtää edelleen korvaani). Esimies Berglund keuhkoaa taustalla, ja miehen tunnetilat tuntuvat muuttuvan kun kiukuttelevalla teinillä. Tosin ei Anttikaan vaikuta tasaisimmalta ja leppoisimmalta tyypiltä, ja välillä ihmettelin miksi hän ei vai voinut selvittää tilannetta Berglundille vaan vittuili ja tuhlasi aikaa suunsoittamiseen. No, pohojalainen on pohojalainen, mutta ei se silti selitä kaikkea.

Hukuttamistapausten lisäksi kurkistetaan Keppi-Kartsan sielunelämään sekä parin asuntomurtautujan suunnitelmiin. Tapaukset linkittyvät kuitenkin toisiinsa, ja tästä teoksesta puuttui selkeä "toinen juoni" mikä useissa dekkareissa on pääjuonen rinnalla. Itse motiivi jäi hieman vajaaksi, ja olisinkin toivonut että sitä olisi tarkasteltu lähemmin. Toki hukuttaja oli täysin pimeä tyyppi, mutta joku syy olisi ollut kiva saada tietää. Nyt jäi paljon oman tulkinnan ja arvailun varaan. Lisäksi hämmästyin, että Pappa päästettiin niin lähelle hukuttajaa. Luulisin että todellisessa elämässä hän ei olisi lähelläkään tutkintaa missä kohteena on oma läheinen. Kai poliiseillakin jonkinlaiset jääviyssäännöt ovat?

Kerronta oli kuitenkin luotettavan nasevaa ja mukaansatempaavaa. Pienet poliisintyöhön liittyvät tarinat sekä sivujuonet siellä täällä elävöittävät mukavasti tekstiä ja tekevät siitä uskottavampaa. Näitä juttuja on mukava lukea, vaikka huomaan että ne ovat hieman vähentyneet ensimmäisen Rönnbackan teoksen jälkeen. Harmillista. Lukijana tässäkin teoksessa oli Ville Tiihonen, jonka ääni sopii mukavasti tarinaan.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Christian Rönnbacka: Rakennus 31

Tämä oli ensimmäinen Rönnbackan teos joka kiinnitti huomioni ja mielenkiintoni. Ehkä teoksen nimi oli sellainen, että pysähdyin ja ryhdyin tarkastelemaan asiaa tarkemmin. Olen kuitenkin järjestelmällinen, joten haluan yleensä lukea kirjailijan tuotannon sen ilmestymisjärjestyksessä. Etenkin Rönnbackan suhteen tämä on ollut järkevää, sillä hän viittaa aiempiin teoksiin jonkin verran.


Kuten aikaisemmatkin Antti Hautalehto -romaanit, tämänkin olin ostanut Elisan äänikirjana jo jokin aika sitten. Lukijana tässä oli sama Ville Tiihonen kun edellisessäkin teoksessa Julma, joten ääni ja rytmi olivat tuttuja.

Marraskuiseen Porvooseen ilmestyy yllättäen tyhjiä kuoppia, hautoja. Pian niiden läheltä löytyy viestejä, yksi kirjain jokaisen haudan luota: I, N, R ja I. Sitten viidennestä haudasta löytyy ruumis ja poliisi on ymmällään. Lukija (kuulija) arvaa jo oikeastaan tässä vaiheessa mikä on homman idea, joten kovin suurta ahaa-elämystä ei pääse tämän teoksen parissa kokemaan. Tietoa ammennetaan paikoin liiankin suurella kauhalla ja lukija on koko ajan askeleen edellä poliiseja. Joskus se on ihan mukavaa, mutta että koko teos on sellainen niin varsinainen lukunautinto ja oivaltamisen riemu kärsii.

Lisäksi Suvin sivujuoni-tarina äidistään oli ennalta-arvattava, eikä lopussa ollut mitään suurta yllätystä. Siinä mielessä tämä oli pienoinen pettymys, olisin odottanut jotain muuta, jotain sellaista loppuratkaisua missä kaikki olisikin keikautettu aivan päälaelleen. Myös Antin ja Larsin ryyppyreissun päätös rakennuksessa 31 oli lukijan nähtävissä jo kauan ennen kuin hiprakkaiset miehet itse ymmärsivät mistä oikein on kyse.

Sitten oli vielä se, että kirjailija oli päättänyt vaihtaa yhden sivuhenkiön nimen Simon Korvesta Simon Kankaaksi! En tiedä oliko tämä tietoinen päätös vai puhdas vahinko, mutta kun kirjoja on kuunnellut nyt putkeen niin särähti heti korvaan. Sen jälkeen tietenkin kuuntelee entistä herkemmällä korvalla ja etsii muita mahdollisia virheitä. Niitä ei onneksi tullut vastaan, vaikka ajattelinkin että Leenalla oli dobermanneja eikä rotikoita. Sen verran vainoharhainen olin, että piti käydä kirjastosta hakemassa Julma ja tarkastaa asia, mutta onneksi olin väärässä :)

Vaikka tässä tuli paljon negatiivisia asioita tästä teoksesta, se ei silti tarkoita etteikö se olisi ollut omalla tavallaan hyvä. Kerronta ja kieli oli sujuvaa, suuria aukkoja ja puutteita ei ollut, juoni pysyi mielenkiintoisena (sai jännittää kuinka nopeasti henkilöhahmot oivaltavat itsestäänselvyydet) ja huumoria riitti sopivasti. Minulla odottaa vielä yksi Rönnbackan teos puhelimessa kuunneltavana, joten luulen että tartun siihen piakkoin.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Tämä on toinen Risto Isomäen kirja jonka kuuntelin tänä vuonna. Kurganin varjot kuuntelin helmikuussa. Tämäkin löytyi kätevästi kirjastosta äänikirjana.


Tämän teoksen keskiössä oli Atlantiksen kadonnut kaupunki sekä sulavat jäävuoret. Teoksessa kuvattu Atlantiksen löytyminen läheltä Intiaa vaikuttaa mahdolliselta, sillä perustelut olivat erittäin hyvät. Platonin kuvaukset kadonneesta kaupungista täsmäävät osin niihin löytöihin, joita Intian läheltä on oikeastikin tehty. Tietenkin kirjailija on värittänyt tarinaa myös fiktiolla, joten kaikkea ei pidä ottaa totena. Mutta Sarasvati on todellakin ollut aikoinaan joki, joka on virrannut oletetun Atlantiksen lähellä. Suuren hyökyaallon tuhottua Atlantiksen, Sarasvati on tuonut mukanaan hiekkaa mikä on haudannut kaupungin suojaten sitä samalla.

Toinen teoksen pääteemoista ovat jäätiköt ja ennen kaikkea niiden sulaminen. Intiassa kadonnutta kaupunkia tutkimassa oleva Sergei huomaa sähköpostissaan outoja kuvia jäätiköltä. Hän on yhteydessä Susaniin, joka työskentelee jäätiköllä ja Susan lähtee selvittämään suuren järven katoamista. Tästä alkaa todellinen kilpajuoksu aikaa vastaan. Fakta on että jäätikkö sulaa, ja voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa mega tsunamin, joka puolestaan voi hukuttaa alleen uskomattomat määrät kaupunkeja. Pieni porukka yhdessä Venäjän presidentin kanssa käy toimeen. Sivuhuomautuksena sanottakoon, että on positiivista lukea joskus venäläisistä "hyviksinä" kun useimmissa kirjoissa heidät kuvataan stereotyyppisinä, ahneina ja väkivaltaisina. Joka tapauksessa, tutkijat suosittavat rannikoilla olevien ydinvoimaloiden sulkemista mahdollisimman pian, sillä jättimäinen tsunami tuhoaisi nuo voimalat hetkessä ja vapauttaisi suuret määrät radioaktiivista materiaalia ilmaan ja veteen.

Siinä mielessä nämä Isomäen kirjat ovat erikoisia, että näistä puuttuu niin sanottu klassinnen onnellinen loppu. Tietenkin tässäkin teoksessa oli omalla tavallaan hyvä loppu, sellainen joka antoi toivoa ja viestitti ettei koko maapallo tuhoutuisi vaikka pahin kauhuskenario tapahtuisikin. Silti moni kuolee ja maailma muuttuu hyvin toisenlaiseksi mitä se on tällä hetkellä. Teos herättää ajatuksia ja pistää miettimään niin ydinvoimaa, ilmastonmuutosta kuin historiaakin. Ihminen voisi oppia virheistään, mutta entä jos onnettomuuden jälkeen ei ole ketään kertomassa niistä? Tai tuo joukko olisi hyvin pieni ja levittäytynyt eri puolille maapalloa. Suomen kohdalla teoksessa kävi kuitenkin hyvin, vedenpinta ei noussut kovin korkealle vaan mahdollisuus asua täällä olisi edelleen olemassa. Ellei tietenkin otettaisi huomioon glofvirran loppumista ja -50 asteen pakkastalvia.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Uusi ulkoasu ja Facebook

Lukijan kirjahylly sai tänään uuden ulkoasun ja omat Facebook-sivut. Saa käydä tykkäämässä :)

Facebookia olen miettinyt jo pitkään, ja tänään löytyi aikaa ja energiaa toteuttaa tuo ajatus. En tiedä onko muilla kirjabloggareilla omia FB-sivuja, mutta itse koen asian hyvänä. Tarkoitus on siis päivittää uusimmat postaukset myös FB:n puolelle. Tosin en tiedä onko tällä blogilla itseni lisäksi muita lukijoita :)

Christian Rönnbacka: Julma

Toinen Christian Rönnbackan teos kuunneltu Elisan äänikirjana. Tämänkin hankin itselleni jo aikaisemmin, mutta koska mielestäni saman kirjailijan teokset täytyy lukea (kuunnella) ilmestymisjärjestyksessä niin tämä Julma oli sitten seuraava kuuntelulistalla. [Tosin luen/kuuntelen useaa kirjaa yhtäaikaa, joten tänne ne päätyvät siinä järjestyksessä milloin mikäkin teos loppuu.] Lukijana oli tällä kertaa Ville Tiihonen, hyvä lukija mutta ensimmäisen osan lukijan, Jukka Peltolan jälkeen minulla meni hetki tottua Tiihosen ääneen.


Julma jatkaa Antti Hautalehdon tarinaa. Hän on nyt kokonaan Porvoolainen poliisi, ja saa teoksen alussa ylennyksen. Pian käsillä onkin Antin ensimmäinen juttu tutkinnanjohtajana. Pieni tyttö kaapataan kotoaan, mutta mikä kummallisinta, hänet palautetaan parin päivän päästä. Vaikka asiaa ei sanota suoraan, niin lukijalle annetaan kuva siitä mitä tytölle on tapahtunut. Eikä tyttö jää kaappaajansa viimeiseksi uhriksi. Samalla valotetaan myös pedofiilien ajatusmaailmaa mikä kylmää ja puistattaa. Joitain asioita ei vain voi ymmärtää ja hyväksyä!

Samaan aikaan kun paineet kasautuvat Antin niskaan, hän saa myös kuulla että hänestä on luvattu tapporaha. Taustalla on edellisen teoksen tapahtumat ja suuren huumelastin joutuminen viranomaisten käsiin. Antti kokee muutaman läheltäpititilanteen, ja onneksi selviää myös ruotsalaisten palkkamurhaajien käsistä vaikka tyttöjä kaapannut pedofiili yrittää myös riistää Antin hengen.

Edellisen teoksen tapaus-Heli päättyi surullisesti, mutta onneksi Antin ei tarvitse olla enää yksin. Rinnalle löytyy lääkärinä työskentelevä Leena. Joten pientä romantiikkaakin on taas ilmassa.

Pidin tästäkin teoksesta paljon. Kerronta on sujuvaa ja huumori kukkii sopivasti. Tapaukset ovat kammottavuudessaan uskottavia eikä mitään älyttömiä ylilyöntejä ole. Juuri tällainen pitää kunnon dekkarin ollakin!

maanantai 24. lokakuuta 2016

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

Olen kuunnellut aikaisemmin tänä vuonna Kaisa Haatasen aikaisemman teoksen Meikkupussin pohjalta. Pidin tuosta teoksesta, joten odotin tältä uudelta teokselta paljon.


Tämä Ylipainolisämaksu jatkaa Tytti Karakosken tarinaa, tosin tällä kertaa Tytti jakaa lukijoilleen matkustuskertomuksia, pieniä tarinoita ja sattumuksia vuosien varrelta. Kuinka erilaisia matkakumppaneita onkaan olemassa, miten erilaisia paikkoja ja tapoja. Mielenkiintoista luettavaa (kuunnaltavaa) mutta jostain syystä tämä ei sytyttänyt minua niin paljon kuin ensimmäinen teos.

Lainasin tämän kirjastosta äänikirjana ja kuuntelin nopeasti, eihän tällä ollut kestoa kuin 3 tuntia ja 37 minuuttia. Huumoria tässä teoksessa onneksi oli ja sain nauraa muutaman kerran makeasti. Saa nähdä vieläkö Haatanen jakaa Tytin kokemuksia vai keksiikö hän jotain uutta? Ainakin huumori on hänellä hallussa :)

lauantai 22. lokakuuta 2016

Christian Rönnbacka: Operaatio Troijalainen

Hankin tämän alkukesästä itselleni Elisan äänikirjana, mutta kuuntelu on viipynyt näihin päiviin. Toisaalta olen iloinen, että jaksoin odottaa, toisaalta taas harmittaa etten tutustunut tähän aikaisemmin. Tämä oli nimittäin todella positiivinen yllätys!


Antti Hautalehto on KRP:n poliisi joka on siirtynyt Porvooseen tekniikkaan. Syy siirtoon on se, että Antti kyttää parempaa ylenemismahdollisuutta, Tosin pitkään Antti ei ehdi hommiaan tehdä, kun KRP kutsuu taas, iso peiteoperaatio kaipaa pätevää tekijää, Antti jää pian omilleen kun huumeliigan pyörä pyörähtää ja Antti joutuu pelaamaan kahteen pussiin.

Dekkarina teos oli hyvä, toimiva. Mukava kuunnella hyvää suomalaista poliisitoimintaa, etenkin kun kirjailija on itse entinen poliisi, tämä näkyy tekstissä ja välittyy juuri sopivalla tavalla. Pidin pienistä yksityiskohdista, jotka tuovat tarinaan juuri sopivaa terävyyttä. Ainoa ennalta-arvattava asia oli Heli. Hänet oli kirjoitettu tarinaan liian ilmiselvästi. Mutta toisaalta tämä ei haitannut, sillä ripaus romantiikkaa sopii mielestäni dekkareihin hyvin.

Olin tyytyväinen kun hankin tämän Elisan äänikirjana. Lukijana Jukka Peltola oli todella hyvä. Nautin suuresti hänen äänestään ja se sopi tarinaan erinomaisesti. Luulen, että seuraavaksi kuuntelen hieman lisää Antti Hautalehdon tekemisiä.

torstai 13. lokakuuta 2016

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Elokuussa suomeksi ilmestynyt uutuus pääsi kirjahyllyyni syyskuun lopulla. Voisi sanoa, että ahmin tämän nopeasti vaikka toisaalta yritinkin hidastella, sillä kaikki hyvä loppuu aikanaan. Tosin tämän kirjan kohdalla mietin muutaman kerran, että onko tämä oikeasti niin älyttömän hyvä? Esimerkiksi Hinnelin rehtorin käytös oli omituista, ja kummasti ne asiat menivät useamman kerran juuri sillä tavalla kuin pitikin, tai vastaavasti umpikuja oli yllättävän ratkaisematon.


Baltimoren sukuhaaran tragedia jatkaa Marcus Goldmanin tarinaa, mikä alkoi jo Totuus Harry Quebertin tapauksessa. Marcus kertoo nyt oman sukunsa tarinan, ja tragedian mikä liittyy hänen suuremmoisena pitämiinsä Baltimoren Goldmaneihin. Lisäksi lukija saa kuulla myös Marcuksen henkilökohtaisesta elämästä mukaan lukien hänen rakkauselämänsä.

Marcuksen isän veli, Saul-setä on menestyvä asianajaja, hänellä on kaunis vaimo Anita, älykäs poika Hinnel sekä lähes adoptoitu toinen poika Woody, lahjakas jalkapalloilija. He asuvat komeassa talossa Oak Parkissa, viettävät kesät Hamptonsissa ja Floridassa. Marcus on onnekas kun saa viettää sekkujensa kanssa kaikki loma-ajat, yhdessä he muodostavat Goldmanin jengin. Marcus kadehtii niin setäänsä kuin serkkujaan ja toivoo olevansa yhtä hyvä ja arvostettu kun he ovat. Samalla Marcus häpeää omia vanhempiaan ja häpeää sitä että häpeää. On kuitenkin tullut aika selvittää totuus Baltimoren sukuhaarasta, sillä kaikki on romahtanut.

Tarina polveilee vuosien 1989 ja 2012 välillä. Vaikka teos on jaettu viiteen eri osaan, nämä eivät etene ajallisesti järjesteyksessä. Kaikki alkaa tietenkin nykyhetkestä, mutta varsinainen tarina koostuu takaumista ja muistoista. Lisäksi kirjailija onnistuu koukuttamaan hyvin lukijansa tämän tyyppisillä lauseilla: "Kuinka olisin voinut arvata, miten heille kävisi?" Eihän tämmöisen jälkeen voi muuta kuin lukea vielä yksi luku, tai kaksi!

Pidin kirjasta valtavasti. Se on hyvin kirjoitettu, mukaansatempaava ja mielenkiintoinen. Pienet puutteet ja omituisuudet hukkuvat suurenmoisuuteen. Tosin tämän jälkeen minulla ei ollut aivan niin innostunut olo kun Totuus Harry Quebertin tapauksen jälkeen. Tarina itsessään on hyvin surullinen, täynnä kateutta, häpeää, kilpailua, väärinkäsityksiä mutta myös anteeksiantoa, rakkautta ja lohtua. Kuten vanha sanonta, kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa, pätee myös Goldmanien suvun suhteen. Hämmentävää miten tietämättömyys voi vaikuttaa niin moniin asioihin ja niin pitkäksi aikaa. Yksityiset ajatukset ovat salattuja, mutta niiden ääneen sanominen voisi pelastaa niin paljon.

En voi olla pohtimatta aikooko Dicker rakentaa koko kirjailijan uransa Marcus Goldmanin varaan? Toki uusia tarinoita ja seikkauluita on varmasti jäljellä, mutta tämä teos oli minusta suht tyhjentävä kertonut Goldmanista. Toivon tietenkin hartaasti, että saan jonain päivänä lukea Dickerilrä uutta tuotantoa, ja vain aika näyttää minkälaisen tarinan hän päättää lukijoilleen kertoa.

torstai 6. lokakuuta 2016

Jane Austen: Viisasteleva sydän

Aivan ihastuttava kertomus 1800-luvun Englannista. Jane Austen on kyllä romantiikan mestari, ja tämä tarinat toimivat vielä nykypäivänäkin. Sillä vaikka puitteet, pukeutuminen ja tavat muuttuvat, niin tunteet säilyvät. Ihastuminen ja rakastuminen, mustasukkaisuus ja epävarmuus ovat muuttumattomia. Lainasin tämän teoksen kirjastosta äänikirjana.


Anne Elliot, ei enää aivan nuori neito, kohtaa kahdeksan vuoden jälkeen entisen kihlattunsa. Vaikka hän kuinka yrittää tukahduttaa tunteitaan, ne nousevat uudelleen pintaan. Mutta epävarmuus, kuinka kapteeni Wentworth suhtautuu häneen vuosien jälkeen raastaa neidon sydäntä ja hän joutuu asettelemaan sanansa huolella ja varoen. Samaan aikaan kapteeni Wentworth käy ankaraa sisäistä kamppailua kuinka suhtautua entiseen rakastettuun, mustasukkaisuus vaivaa miestä sekä epävarmuus Annen tunteista.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat osittain Bathiin, kaupunkiin missä haluaisin ehdottomasti jonain päivänä vierailla! Henkilöhahmoja on paljon, muttei liikaa niin että lukija (kuulija) pysyy hyvin kärryillä tapahtumista. Neiti Elliottin ja kapteeni Wentworthin lisäksi on Annen isä, kaksi sisarta, toisen sisaren mies, kaukainen serkku herra Elliot (jonka uskotaan kihlaavan Anne), sekä joukko ystäviä, sukulaisia ja naapureita.

Jane Austen kuuluu jokaisen romantiikan nälkäisen lukulistalle!

tiistai 4. lokakuuta 2016

Ilkka Remes: Kiirastuli

Syksy on siitä ihanaa aikaa, että hyviltä kirjailijoilta ilmestyy usein uusi teos. Näin siis Ilkka Remekseltäkin ilmestyi Kiirastuli. Kirja jatkaa suoraan Hornan ja Jäätyvän helvetin tarinaa Lari Vuoresta sekä Suomea kohtaavasta uhasta kun kaksi suurvaltaa ovat ottamaisillaan yhteen Suomen maaperällä. Kumman puoleen Suomi lopulta kääntyy (tai taipuu), ei selvinnyt vielä tässä teoksessa ja Remes lupasi jatkoa. Sitä odotellen!


Jouduin toppuuttelemaan itseäni etten olisi ahminut tätä teosta yhdeltä istumalta. Joskus on parempi antaa tarinalle hieman tilaa ja nauttia sitä pienissä erissä, sillä liian monesti olen ahmaissut jonkun teoksen liian nopeasti. Silloin jää helposti olo ettei kirjasta jää mitään mieleen. Tätä virhettä yritän välttää.

Kiirastuli on enemmän kuin ajankohtainen, kuten Remeksen kirjat yleensä ovat. Psykologinen sodankäynti ja maahanmuutto-kriisi ovat teoksen keskeiset teemat, ja mikä pahinta ne voisivat olla jopa totta. Kaikki alaa Keuruun puukirkon palolla, joka lavastetaan maahanmuuttajan sytyttämäksi. Lari Vuori puolestaan toimii eräänlaisena sissinä ja yrittää ehkäistä venäläismielisten suomalaisten levittämän väärän tiedon leviämistä. Kun Suomi solmii liiton Amerikkalaisten kanssa ja antaa heidän astua Suomen maaperälle Venäjä reagoi voimakkaasti. Suomen ja Venäjän välinen raja aukeaa, mutta vain toiseen suuntaan: Venäjä lähettää Suomeen valtavat määrät pakolaisia, jotka on kuljetettu paikalle junalla ja busseilla.

Tarinaa seurataan sekä Larin, että muiden keskeisten henkilöiden näkökulmasta, näin lukija pysyy askeleen edellä tapahtumissa. Myös pilkahduksia muista näkökulmista nähdään tarinan seassa, mikä tuo tarinaan niin uskottavuutta kuin kauhistuttaa lukijaa.

Loppuun oli hienosti pedattu seuraavan teoksen alkuasetelma, ja täytyy sanoa että odotan sitä jo innolla! Sillä sekin tulee päätymään kirjahyllyyni, aivan kuin tämäkin teos heti ilmestymispäivänään.

Hauskana yksityiskohtana nostan esille huomioni, että teoksen puolivälissä Lari tuntui syövän jatkuvasti :) Aina kun hänen kerrontavuoronsa tuli, niin hän nautiskeli joko sämpylää tai suklaata. Ymmärrän kyllä, että kirjailija on halunnut inhimillistää henkilöhahmoa mutta minulle tämä pisti vain silmään hassusti. Itse juonen kannaltahan tällä ei ole yhtään mitään merkitystä!

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Ihana Flavia de Luce -uutuus! Sain tämän kirjastosta suht nopeasti, sillä tajusin laittaa itseni varausjonoon tarpeeksi ajoissa. Nämä todellakin paranevat kerta kerralta, Flavia on ihan huippu tyyppi!


Kirjan viimeinen lause sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää, ja tavallaan myös selitti teoksen suomenkielisen nimen Loppusoinnun kaiku kalmistossa. Tämä teos jäi todellakin hetkeksi kaikumaan lukijan mieleen kun kirjan kannet olivat sulkeutuneet.

Kaikki alkaa siitä, kun 500-vuotta haudassaan maannut Pyhä Tancred päätetään kaivaa ylös haudastaan tutkimuksia varten. Flavia on tietenkin innokkaana ensimmäisenä paikalla, mutta pahaksi onneksi haudasta paljastuukin kirkon kanttorin ruumis. Murha on Flavian laskelmien mukaan hänen viides, ja innokkaasti nuori kemisti käykin toimeen!

Flavialla on kaksi kilpailevaa salapoliisia, neiti Tanty, innokas laulaja sekä Adam Sowerby, siementutkija ja kasvitieteilijä. Neiti Tanty ei vaikuta kovin pätevältä kilpailijalta, mutta Adam tekee tutkimuksia tosissaan, vaikkakin hänen toimeksiantajansa jääkin salaisuudeksi. Hän kuitenkin auttaa Flaviaa, vaikka minä välillä epäilinkin miehen tarkoitusperiä.

Tässä teoksessa Flavia on jälleen monta askelta poliisin edellä, ja saa lopulta esitellä tutkimustensa loppupäätelmät komisaario Hewittille. Murhan takana on sekä mustasukkaisuus, tai rakkaus sekä raha, sillä Pyhän Tancredin haudasta on kähvelletty arvokas timantti, Luciferin sydän, jonka Flavia on nielaissut eikä siitä enää kuulla teoksen aikana.

Olin iloinen Flavian puolesta, että pahimmat sodat hänen ja sisarien välillä näyttivät olevan ohi. Ainakaan tässä kirjassa Flaviaa ei nöyryytetty, vaan hän jopa lähentyi siskojensa kanssa. Toki asiaan saattoi vaikuttaa, että vanhin siskoista, Feely, suunnittelee häitä. Lisäksi teoksen loppuhuipennus aivan viimeisillä sivuilla oli sellainen, jonka jälkeen olisin toivonut että minulla olisi seuraava osa käteni ulottuvilla. Mutta ei auta muuta kuin jäädä odottelemaan seuraavaa osaa, sillä näitä on vielä neljä suomentamatta, enkä toki tiedä onko kirjailijalla aikomus kirjoittaa vielä uusia Flavia-dekkareita.

torstai 22. syyskuuta 2016

Kati Hiekkapelto: Tumma

Pitkä tauko viimeisen postauksen jälkeen! Olen kyllä lukenut, mutta en paljoa tänä aikana. Aikani on vienyt perheemme uusin, nelijalkainen jäsen <3 Mutta nyt kun ollaan tutustuttu, niin lukemisellekin löytyy varmaan aikaa paremmin.

Tämän Kati Hiekkapellon uusimman luin kuitenkin nopeasti, kun sain kirjastosta lainaan. Olen katsellut tätä kaupassakin, mutta omaksi en ole kuitenkaan ostanut ja hyvä niin, sillä ei tämä niin hyvä ollut.


Anna Fekete, suomalainen poliisi, on lomalla kotiseudullaan Serbiassa. Annan perhe kuuluu Serbian unkarinkieliseen vähemmistöön. Pian Annan saavuttua hän viettää iltaa ystäviensä kanssa ja hänen laukkunsa varastetaan. Anna lähtee varkaan perään saamatta tätä kuitenkaan kiinni. Seuraavana päivänä selviää, että laukkuvaras on kuollut ja Anna saa tavaransa takaisin passia ja luottokorttia lukuunottamatta. Pian selviää myös, ettei varas ole hukkunut kuten virallinen poliisiraportti sanoo vaan hänet on kuristettu.

Anna ryhtyy tutkimaan tapausta ominpäin. Selviää, että laukkuvarkaalla on sisko joka on myös vaarassa, aivan kuten Annakin. Tapaus liittyy Annan omaan menneisyyteen, ja ratkaistuaan sen hän on selvitänyt laukkuvarkaan murhaajan sekä oman isänsä murhaajan. Loma voi viimein alkaa.

Tämä ei lähtenyt vetämään aivan samalla tavalla kuin muistelen Hiekkapellon aiempien kirjojen lähteneen. Lisäksi minua ärsytti Annan kiukutteleva käytös, se jotenkin loukkasi vaikka kohdistuikin Annan serbialaisiin ystäviin ja perheeseen. Jotenkin tämä tuntui myös erilliseltä ja irralliselta teokselta kahteen aikaisempaan verrattuna. Johtuiko se siitä, että kaikki tapahtui Serbiassa? Hieman pettynyt maku tästä jäi suuhun.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Philip Pullman: Maaginen kaukoputki

Lapselle ääneen luettu oman kirjahyllyn teos, kolmas osa Universumin Tomu -trilogiaa. Tämän lukemiseen menikin melkoinen tovi, sillä aloitimme tämän jo huhtikuun lopulla. Kesällä oli pidempiä taukoja erinäisistä syistä, mutta nut luku-urakka on ohi.


Tämä on paksuin trilogian kirjoista, mutta en osaa sanoa onko tämä paras. Kerronta polveilee Lyran, Willin ja Mary Malonen välillä. Jopa rouva Coulter ja lordi Asriel pääsevät ääneen.

Tarina alkaa kun Will päättää pelastaa Lyran rouva Coulterilta joka on vaivuttanut tytön uneen. Pelastusretkellään Will särkee vahingossa veitsen, mutta onneksi Iorek Byrnison korjaa sen. Nukkuessaan Lyra on nähnyt unta Rogerista, ja Lyra päättää lähteä Kuolleiden maahan tapaamaan ystäväänsä ja pyytämään häneltä anteeksi. Lordi Asriel on tosin sitä mieltä, että Lyra on saatava hänen luokseen turvaan. Lordi Asriel on lähettänyt ritari Tialysin ja lady Salmiakin, kaksi gallivespialaista, saattamaan Lyran turvallisesti luokseen. Mutta Lyra pitää päänsä ja lähtee etsimään Kuolleiden maailmaa yhdessä Willin ja gallivespialaisten kanssa.

Mary Malone puolestaan löytää maailman jossa asuu erikoisia eläimiä. Mary ystävystyy heidän kanssaan ja jatkaa Tomun tutkimista valmistamallaan kaukoputkella.

Kuolleiden maailma on rankka koettelemus Lyralle ja Willille. Pahinta on heidän eronsa daimoneistaan. Vaikka Will ei nääkään omaansa, hän kuitenkin tuntee sen. Lyralle myös selviää syy, miksi hänen täytyi mennä Kuolleiden maahan: hänen täytyy vapauttaa kaikki kuolleet ulos. Lyra ja Will onnistuvat tehtävässä ja Kuolleiden maasta avattu ikkuna on jäävä viimeiseksi maailmoijen välille avatuista ikkunoista.

Lordi Asriel valmistautuu taistelemaan Kaikkivaltiaan kanssa. Tosin Kaikkivaltias paljastuu lukijalle hauraaksi vanhaksi enkeliksi. Todellista valtaa pitää Sijaishallitsija, joka taas rouva Coulter on päättänyt tuhota.

Lopussa Lyra ja Will löytävät Mary Malonen. Tosin omia daimoneitaan he eivät ole löytäneet päästyään pois Kuolleiden maailmasta. Kun Lyra ja Will etsivät daimoneitaan, he löytävätkin yllättäen toisistaan jotain uutta, rakkauden. Tarinan loppu on kuitenkin surullinen, sillä he eivät voi asua samassa maailmassa. Näin Lyra palaa omaan Oxfordiinsa yhdessä Pantalaimonin kanssa. Lyra on myös menettänyt taidon tulkita aletiometriä, mutta hän aikoo opiskella oppiakseen taidon uudelleen. Will ja Mary palaavat omaan Oxfordiinsa, ja kaikki maailmojen välillä olleet ikkunat suljetaan ikiajoiksi.

Tarina (koko trilogia) itsessään on hieno ja mukaansatempaava, mutta... Jokin tässä jäi hieman kaihertamaan minua. Onko se tarinan lopetus vai uskonnollinen sävy? En tiedä. Ehkä tarina on liian lähellä meidän maailmaamme. Vaikka tarina onkin fantasiaa, se ei ole ehkä riittävän fantastinen, minulle.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Kirjaston äänikirjahyllystä bongattu mielenkiintoisuus. Olen kuunnellut aikaisemmin yhden Jääskeläisen kirjan josta pidin, joten ajattelin kokeilla toista, enkä pettynyt.


Olli Suominen asuu vaimonsa ja poikansa kanssa Jyväskylässä. Hän on kustantaja joka hukkaa jatkuvasti sateenvarjonsa, lisäksi hän kuuluu elokuvakerhoon. Olli on myös liittynyt Facebookiin, mikä onkin keskeinen osa koko tarinaa.

Kerronta soljuu Ollin nykyhetken ja lapsuuden ja nuoruuden muistojen välissä. Olli on viettänyt lapsuutensa kesät Tourulassa ja kuulunut tiiviiseen Tourulan viisikkoon yhdessä Karri Kultasen ja Blomroosin sisarusten Annen, Leon ja Rikun kanssa. Yhdessä he seikkailivat eväskori ja Tim-koira mukanaan ja tutustuivat myös Harjukaupungin salakäytäviin, jotka vain Karri pystyi löytämään. Nykyhetkessä Olli lukee kirjailija Kerttu Karan kirjoittamaa menestysteosta Elokuvallinen elämänopas, ja pian Olli saakin Kertun seuraavan kirjan kustannetavakseen.

Kerttu on Ollin oma päärynämekkoinen tyttö, nuoruuden rakastettu ja syy miksi Tourulan viisikko hajosi. Vaikka aikuisena kaikki alkaakin viattomana työskentelynä yhdessä, Olli huomaa pian olevansa tilanteessa että hänen on pakko rakastua Kerttuun.

Lukijalle (kuulijalle) avataan vähitellen salakäytävien arvoitusta. Suurena yllätyksenä ei tule se, että eräänä päivänä Karri vie Ollin salakäytävään ja muuttuu siellä Kertuksi. Pikkuhiljaa paljastetaan kaikki mysteerit.

Teoksen erikoisuus on kaksi erilaista loppuratkaisua. Luvusta 52 alkaen tarinalla on kaksi erilaista lopetusta. Kuuntelemassani äänikirjassa oli Blanc lopetus, ja tietenkin minun oli myös käytävä Atena kustannuksen sivulla lukemassa Rouge loppu. Kummasta pidin enemmän? En tiedä, ehkä ensimmäisestä joka minulle tarjottiin, vaikka Rouge lopetus olikin ehkä elokuvallisempi.

maanantai 22. elokuuta 2016

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Jes, lisää Flavia de Lucea! Lainasin tämän kirjastosta ja luin hujauksessa. Kyllä tämä neiti on onnistunut valloittamaan sydämeni!


Joulu on ovella ja Flavia on vakaasti päättänyt napata itse Joulupukin, siskot kun väittävät että hän on pelkkä taruolento. Samaan aikaan Buckshawiin saapuu filmiryhmä kuvaamaan elokuvaa jonka päätähtenä on näytelijätär Phyllis Wyvern. Flavia pääsee heti kuuluisuuden suosioon, ja hänen sisarensa onnistuvat nolaamaan itsensä täydellisesti. Mutta eipä aikaakaan kun Phyllis löydetään kuolleena ja Flavian on jälleen aika ryhtyä ratkomaan rikosta. Syylliset löytyvät, vaikka Flavia onkin vähällä menettää henkensä.

Tällä kertaa juoni oli mielestäni suoraviivaisempi ja selkeämpi kuin edellisissä kirjoissa. Enkä tarkoita että se olisi huono asia, päin vastoin. Pidin siitä ettei ylimääräisiä rönsyjä ollut vaan teksti eteni määrätietoisesti eteenpäin. Mukana oli monia edellisten kirjojen hahmoja, joten tämä vahvistaa ajatusta siitä että nämä kannattaa lukea järjestyksessä. Oman mielenkiintoisen lisänsä tarinaan toi "suljettu huone" -asetelma. Lumi on saartanut Buckshawin, joten murhaajan on pakko olla edelleen sisällä kartanossa. Tosin siellä on väkeä pilvin pimein, sillä paikalla on kuvausryhmän lisäksi puoli Bishop Lacelya.

Aiemmissa teoksissa, kuten tässäkin Flavia riitelee isosiskojensa Daffyn ja Feelyn kanssa. Tämä jatkuva riitely toisaalta antaa Flavialle voimia, toisaalta tekee hänet erittäin surulliseksi. Harriet-äidin muisto on jatkuvasti läsnä, ja isot siskot kiusaavat Flaviaa sillä ettei äiti muka rakastanut tätä oikeasti. Tämän teoksen lopussa tosin näykyi pieniä viitteitä siitä, että tilanne saattaisi olla menossa parempaan suuntaan. Aika näyttää mitä tulevissa kirjoissa tulee tapahtumaan! Mutta itse suren Flavian julmaa ja yksinäistä elämää, tosin heidän suvussaan asioista ei ole ollut tapana puhua saatikka näyttää tunteitaan avoimesti.

Mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavaa Flavia de Lucea, nämä tuntuvat paranevan kerta kerralta!

torstai 18. elokuuta 2016

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin

Olen hankkinut tämän teoksen kirjahyllyyni lokakuussa 2003 ja muistelen, että niihin aikoihin myös luin tämän ensimmäisen kerran. Tänä kesänä kuuntelimme teoksen lapsen kanssa kirjastosta lainattuna äänikirjana, ja ilokseni ja riemukseni lapsi ihastui tähän heti. Oma teokseni on Tove Janssonin kuvittama.


Tarina itsessään on alkusysäys Tolkienin varsinaiselle mestariteokselle Taru sormusten herrasta -trilogialle. Tässä, ehkä enemmän lapsille suunnatussa, teoksessa hobitti Bilbo Reppuli joutuu tahtomattaan mukaan uskomattomaan seikkailuun kolmentoista kääpiön sekä velho Gandalfin kanssa. Matkalla Smaugin varioiman mutta kääpiöille kuuluvan aarteen luo Bilbo törmää Klonkkuun ja saa haltuunsa sattumalta erään sormuksen. Tästä sormuksesta kerrotaan tarkemmin toisessa teoksessa, mutta ilman Bilbon tarinaa ei olisi myöskään Frodon ja sormuksen tarinaa. Bilbo pääsee palaamaan tietenkin takaisin Kontuun kohdattuaan ensin lohikäärmeen, haltioita sekä saatuaan oman osansa aarteesta.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä teos kuuluu klassikoiden joukkoon. Ja toivonkin, että niin lapset, nuoret kuin aikuisetkin ihastuisivat tähän mielenkiintoiseen maailmaan. Tietenkin tästäkin teoksesta on tehty elokuvaversio, itse asiassa trilogia, joka taitaa valitettavasti tulla tutummaksi nuoremmalle polvelle kuin itse kirja. Hobitti-elokuvat ovat muutoin ihan mainioita, paitsi niissä on aika paljon sinne kuulumatonta höttöä mitä kirjassa ei ole lainkaan. Joten suosittelen lukemaan ensin kirjan ja vasta sitten katsomaan elokuvat.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Olen ostanut tämän kirjana huhtikuun alussa tänä vuonna. Tosin kesällä lainasin kirjastosta äänikirjana kun sattui sopivasti silmiin ja tarvitsin jotain kuunneltavaa. Olen tykännyt valtavasti Liksomin novelliesta, mutta tästä teoksesta olin kuullut kahdenlaisia mielipiteitä. Yritin siis olla avoimin mielin.

Nimetön tyttö astuu junaan Moskovassa ja päätyy hyttiin numero 6. Matkatoveriksi tyttö saa miehen, keski-ikäisen, raa'an, sydämellisen, rujon ja kaiken nähneen ja kokeneen miehen jolle maistuu vodka. Mies puhuu ja tyttö kuuntelee. Välillä juna pysähtyy ja tyttö liikkuu miehen seurassa tutkimassa Neuvostoliittoa. Kun juna saapuu viimein päämääräänsä Ulan Batoriin, tyttö ei osaakaan olla ilman miestä kunnes on nähnyt sen mitä halusikin.

Liksomin kieli on uskomattoman rikasta! Nautin valtavasti tämmöisestä tekstistä joka vie lukijansa suoraan keskelle tarinaa. Äänikirjan lukijana Pertti Sveholm oli täydellinen.

Leena Lehtolainen: Tiikerinsilmä

Kirjahyllyni uusin ostos. Hankin tämän jo viikko sitten ja luin samantien, mutta vasta nyt pääsen kirjoittamaan tästä tänne. Lehtolainen kuuluu niihin kirjailijoihin jonka teokset haluan itselleni, mutta toisaalta mietin että tarvitsenko näitä kuitenkaan. Luenko koskaan näitä kirjoja uudestaan? Äänikirjoina voisin kyllä kuunnella parikin kertaa, mutta lukeminen... Enpä tiedä.

Tämä teos on kuitenkin itsenäinen Hilja Ilveskero -tarina. Tällä määritelmältä halutaan kai tehdä ero Henkivartija-trilogian kanssa, ja toisaalta tuo "itsenäinen" on hyvä määritelmä, sillä tarina ei jatku suoraan siitä mihin se jäi.


Hilja ryhtyy 92-vuotiaan Lovisan, teollisuusneuvoksen henkivartijaksi. Lovisa pelkää, sillä hän on saanut tappouhkeuksia. Sisaren lapsenlapset eivät pysty tuomaan vanhukselle turvaa, vaikka Lovisa näyttääkin suosivan Johannesta hieman muita enemmän. Lobergassa Hilja kuulee Lovisan elämäntarinan ja yrittää suojella häntä parhaansa mukaan. Ruumiita kuitenkin tulee, mutta onneksi Lovisa saa pitää henkensä.

Teos oli taattua tavaraa, nopealukuinen, nautittava ja "helppo". Toisaalta taas lukiessa ärsytti ettei kaikkia langanpäitä solmittu lopussa, ja etenkin Hiljan henkilökohtainen elämä jäi hyvin vaisuksi. Olen tottunut, että Lehtolainen kasvattaa hahmojaan teos teokselta, mutta tässä kirjassa Hilja junnasi paikoillaan. Hänen historiaansa toistettiin (olihan tämä itsenäinen jatko-osa), mutta eteenpäin ei menty. Lisäksi olin harmissani muutamat viittaukset Maria Kallion elämään parin poliisin muodossa. Näiden kahden maailman yhdistäminen ei minun mielestäni ole fiksua. Itse olen molemien hahmojen fani, Marian ja Hiljan, mutta on lukijoita jotka tykkäävät vain toisesta.

Jään odottamaan mitä vuoden päästä ilmestyy! Tiedän jo nyt, että tulen ostamaan teoksen omaan hyllyyni :)

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari

Aivan erilainen kirja Pohjois-Koreasta! Kaikki aikaisemmat lukukokemukseni ovat olleet loikkareiden tarinoita suljetusta maasta ja sen kauhuista, mutta tämä oli täydellinen vastakohta. En ole kuitenkaan muuttanut mieltäni tuon mielipuolisen valtion suhteen tämän lukukokemuksen jälkeen, ehkä mielipiteeni ovat päin vastoin vahvistuneet. Tämän pokkarin löysin Prismasta kesän alussa. Luin nopeasti, vaikka teksti olikin niin pientä pränttiä että silmiin sattui.


Kenji Fujimoto on japanilainen sushikokki, joka on toiminut itsensä Kim Jong-ilin kokkina ja myös jonkinlaisena ystävänä, mikäli diktaattorilla sellaisia onkaan. Fujimoto puhuu teoksensa alussa Pohjois-Koreasta ja sen johtajasta ylistävään sävyyn, kehuen ja ihaillen. Hän kertoo mitä Kim Jong-il tykkäsi syödä ja minkälaista elämä hänen rinnallaan oli. Hän paljastaa myös kutsuvierasalueiden tarkkoja sijainteja sekä pohjapiirroksia. Asioita joiden vuoksi hänet voitaisi tappaa. Silti Fujimoto ei korosta omaa asemaansa ja riskejä joita hän on ottanut tämän teoksen kirjoittaessaan.

Fujimoto lähti Pohjois-Koreaan alun perin vuodeksi töihin. Raha oli liikkeelle paneva voima, mutta pian hän huomasi kaipaavansa sinne takaisin. Jonkin ajan päästä hän pääsi työskentelemään Kim Jong-ilille ja valmisti hänelle ja hänen vierailleen sushia sekä joitakin muita japanilaisia herkkuja. Pohjois-Korean ja Japanin välit ovat huonot, joten onkin ihmeellistä että Suuri Johtaja on halunnut itselleen juuri japanilaisen kokin. Toisaalta hän oli niin ihastunut Fujimoton sushiin, että se selittänee asian.

Kirjassa kuvataan kuinka ylellistä ja yltäkylläistä elämää Pohjois-Korean johtaja, tämän perhe ja lähin eliittiryhmä eli 1980- ja 1990-lukujen aikana. Fujimoto pakenee Pohjois-Koreasta 2001, jättäen taakseen uuden perheensä sekä Kim Jong-ilin. Elämä, jota Kim Jong-il vietti oli paikoin mieletöntä. Hän saattoi maksaa ihmisille siitä, että nämä joivat kalliita konjakkeja. Hän osteli käsittämättömät määrät autoja, päällysti parkkipaikkoja marmorilla sekä tilasi ympäri maailmaa juuri niitä ylellisyystuotteita joita itse halusi. Samaan aikaan hänen kansansa näki (ja näkee edelleen) nälkää, kituu vankileireillä ja saa osakseen huonompaa kohtelua kuin Suuren Johtajan hevoset. Raha ei tuntunut olevan Kim Jong-ilille mikään ongelma, hän maksoi hyvin myös Fujimotolle, myös tippejä tuli säännöllisin väliajoin.

Fujimoton päätös lähteä Pohjois-Koreasta sai alkunsa kun hän joutui kotiarestiin eikä päässyt tapaamaan Kim Jong-iliä. Joka päivä hän odotti puhelua, kunnes viimein sai taas kutsun Suuren Johtajan luo. Epäilyksen siemen on kuitenkin kylvetty, ja Fujimoton silmät avautuvat vähitellen. Hän ymmärtää, että milloin tahansa voi olla hänen vuoronsa joutua teloitetuksi tai leirille. Itse ihmettelen ettei Fujimotolle ole käynyt huonommin niin varomattomasti hän on välillä käyttäytynyt.

Teos on erittäin mielenkiintoinen näkökulma tuohon suljettuun yhteiskuntaan. Ei kuitenkaan pitä unohtaa tätä lukiessa niitä kauheuksia joita valtaosa kansasta on kokenut ja kokee edelleen.

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Kolmannen Flavia de Lucen lukemisen aloitin jo kesäkuussa, mutta lukemissa oli useamman viikon tauko, joten lopettelin teoksen vasta heinäkuun puolella. Tässä kirjassa oli muuten maailman pisimmät ja tylsimmät kiitokset! Ymmärrän kyllä, että kirjailija haluaa kiittää häntä auttaneita henkilöitä, mutta jostain syystä ajattelin että tässä on kiitelty aivan kaikki mahdolliset ja mahdottomat henkilöt. Joskus kiitoksia on mukava lukea, mutta nämä olivat puuduttavat.


Mutta sitten itse teokseen. Flavia kohtaa markkinoilla mustalaisen joka ennustaa hänelle. Pian mustalaisen teltta syttyy tuleen ja Flavia saattelee vanhan naisen vankkureineen lepäämään. Tosin pian samainen mustalaisnainen löytyy henkihieverissä ja Flavia hälyttää apua. Mustalaisen lapsenlapsi ilmestyy seudulle ja Flavia tutustuu häneen. Pian löytyy myös ensimmäinen ruumis ja Flavia pääsee jälleen selvittelemään murhaa.

Tämän teoksen aikana arvasin jo jossain vaiheessa loppuratkaisun, tai ainakin osan siitä. Siitä huolimatta tämä oli mukavalukuinen ja hyvä. Ihmettelen vain välillä de Lucen perheen suhteita ja pidättyneisyyttä. Harriet-äidin haamu häälyy koko perheen yllä, mutta hänestä ei juuri puhuta. Vanhemmat sisaret kiusaavat Flaviaa urakalla, ja hän yrittää parhaan taitonsa mukaan kostaa heille. Eversti-isä on vetäytynyt työhuoneeseensa ja tutkii postimerkkejään, vaikka teoksen lopussa hän antaakin Flavialle uskomatonta, vaikkakin sanatonta tunnustusta.

Pidän näistä teoksista paljon. Tyyli on mukaansatempaavaa ja juoni mielenkiintoinen. Välillä pohdin onko Harriet oikeasti kuollut, vai ilmestyykö hän jonain päivänä takaisin? Onnettomuus vuorilla on kuitenkin helppo lavastaa. Asia jää nähtäväksi, sillä näitä Flavia-teoksia on lisää, osa tosin veilä suomantamatta.

Jarkko Sipilä: Valheen kasvot

Uusin Takamäki dekkari, 16 laatuaan, on kyllä taattua tavaraa! Luin tämän kesäkuun lopulla eräällä poikkeuksellisen pitkällä automatkalla. Sain teoksen kirjastosta juuri lähtöä edeltävänä päivänä ja laina-aika oli kaksi viikkoa, kuten uutuuksilla yleensä.


Tällä kertaa juoni oli punottu todella mielnkiintoisesti, ja lopussa oli todellinen yllätys ja jymypaukku! Kaikki alkaa, kun narkkarihuoraa viilletään veitsellä yksityisasunnossa. Tämä rikos ei kuitenkaan suoraan liity varsinaiseen murhaan jota Takamäen ryhmä tutkii. Eräältä parkkipaikalta nimittäin löytyy kaksi ruumista ammuttuina autoon. Kun juttua selvitellään, käy ilmi, että toinen miehistä on KRP:n poliisi, joka on ollut peitetoiminnassa mukana. Takamäen ryhmä on hieman napit vastakkain KRP:n kanssa, mutta saa kuitenkin tarvittavat tiedot murhatusta.

Mukana häärii tutut hahmot jo edellisistä teoksista, eikä uusia hahmoja ole kuin murhatut ja tietenkin jotkut rikolliset. Pidän siitä, ettei tarvitse opetella joka kerta lukematonta määrää uusia henkilöhahmoja vaan saa nauttia vanhojen tuttujen seurasta. Vaikka Sipilän tyyliin ei kuulu avata hahmojensa yksityiselämää, lukija saa silloin tällöin tiedonmurun siltä, toisen täältä, mikä myös lisää lukunautintoa.

Teos osoittaa kuinka monet erilaiset rikokset voivat liittyä toisiinsa. Tämä oli ajankohtainen, mutta toisaalta ajaton Takamäki! Seuraavaa jo odotellen!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...