sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Kristiina Vuori: Siipirikko

Olen kuunnellut tämän teoksen äänikirjana jo aikaisemmin, mutta nähtävästi ennen tämän blogin perustamista. Joten nyt lainasin kirjastosta uudelleen ja kuuntelin. Juoni ei ollut kovin tarkassa muistissa, mutta jotkin kohtaukset muistin yllättävän hyvin.


Muistan, etten lämmennyt Vuoren keskiaikaisille teoksille kovin paljon kun niihin ensimmäisen kerran tutustuin. Minulla on Näkijän tytär omassa hyllyssäni, ja olen lukenut siitä ehkä puolet, tarinasta en muista enää mitään. Nyt voisin kaivella tuon uudestaan esille ja ottaa lukulistalle. Kun olen ollut niin Kaari Utrio -orientoitunut niin uuden keskiaikakirjalijan tuotantoon tutustuminen vie näköjään oman aikansa. Mutta kyllä Kristiina Vuori osaa kirjoittaa, siitä ei pääse yli eikä ympäri! Äänikirjana tämä teos toimi minulle oikein hyvin. Lukijana Kaija Pakarinen oli hyvä, tosin lukemisen rytmittämiseen olisin kaivannut hieman tarkkuutta. Välillä tarina hyppäsi uuteen lukuun ilman riittävän selvää taukoa, toisinaan taukoja oli jopa kesken lauseen. Aina tämä ei ole ääneenlukijan vika, vaan sormi osoittaa editointia. Joten pieni hätiköinnin ja kiireen maku jäi väkisin mieleen.

Siipirikossa tarinan keskiössä on Selja, nuorena orjaksi ryöstetty neito. Tosin aluperin Seljoja oli kaksi, mahtavan rälssisuvun Cecilia Kokko ja pientilallisen tytär Selja, molemmilla sama kutsumanimi. Mahtisuvun Selja kuolee, ja toinen päättää periä ystävänsä henkilöllisyyden.

Orjuudessa Seljaa nöyryyttää Mielo ja tämän sisarenpoika Pessi. Seljalla on kuitenkin taitoja, joita ei voi väheksyä: hän osaa kouluttaa haukkoja sekä lukea ja kirjoittaa. Ihmettelen, että alussa Seljan luku- ja kirjoitustaitoa nostettiin jalustalle, mutta loppua kohden ne unohdettiin kokonaan. Mielo päättääkin naittaa Seljan Pessille, Selja kuitenkin suunnittelee yhdessä Häkki-orjan kanssa paon, minkä aikana he törmäävät ritari Aijoon sekä porvari Hartmannukseen. Kumpikin miehistä on kiinnostunut Seljasta, Aijo koska Cecilia Kokko on hänen sukulaistytär, Hartmannus siksi koska hänen sisarensa tytär Selja katosi vuosia sitten samalta suunnalta kuin Aion sukulaistytär. Selja ei rohkene paljastaa totuutta, sillä hän pelkää ettei ritari Aijo auta häntä kuultuaan kuka hän todellisuudessa on.

Eräs teoksen tärkeistä hahmoista on Primus-kotka, jonka Selja on ottanut mukaansa Mielon luota paetessaan. Primus on Seljan turva, vaikka lintu onkin tarkoituks antaa herttuatar Valdemarille. Viipurin linnassa Primuksesta tulee siipirikko linnanpäällikön julmassa käsittelyssä. Primus kuitenkin paranee, mutta ero Seljasta on väistämätön.

Selja rakastuu Aijoon, muttei saa aluksi vastarakkautta ja lisäksi Seljan mieltä painaa tehdyt synnit. Kun Aijo vihdoin osoittaa kiinnostuksen merkkejä Seljaa kohtaan, tämä joutuu työntämään miehen pois sillä Selja ei voi paljastaa Aijolle olevansa tämän ystävän Stenin neitsytvaimo. Lopulta onni kuitenkin koittaa Seljalle ja Aijolle, mutta onko yhteiselo kuitenkaan unelmien täyttymys. Lisäksi Pessi ilmestyy paljastamaan Seljan petoksen. Voiko ritari Aijo antaa anteeksi?

Juoni oli rakennettu hyvin, vaikka nyt toisella kuuntelukerralla muistuikin mieleen mihin suuntaan tarina milloinkin meni. Henkilöhahmokattaus oli myös hyvä, löytyi sopivan inhottavia hahmoja, suloisia ja ihania tyyppejä joihin ihastua sekä tietenkin sitä ritariromantiikkaa, mitä tällaiselta teokselta odottaakin. Selja hahmona oli itse asiassa yllättävän ärstyttävä, ei heti alusta alkaen mutta pikkuhiljaa teoksen edetessä hänestä kuoriutui ärsyttävä tyyppi. Toki Seljan sisäinen taistelu totuuden kertomisen ja vaikenemisen välillä vaikutti hänen luonteeseensa. Mutta mietin, että olikohan kirjailijalla kertaakaan sellaista oloa, että hänen olisi tehnyt mieli heittää Selja ikkunasta ulos.

Kaiken kaikkiaan tarina tarjosi kuitenkin kaiken mitä historialliselta romaanilta voi odottaa. Oli todellisia historiallisia henkilöitä ja tapahtumapaikkoja sekä tapoja, uskomuksia ja pukeutumista. Oli juonittelua, rakkautta ja surua. Tapahtumat sijoittuvat juuri sille keskiajan ajanjaksolle josta itse pidän paljon, 1300-luvulle.

Lisää arvostelua muun muassa näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Todella vaiheessa, Morren maailma, Kirjanainen, Sallan lukupäiväkirja, Koko lailla kirjallisesti, Sinisen linnan kirjasto, Nenä kirjassa, Ja kaikkea muuta sekä Vinttikamarissa. Itse luen muiden arvostelut vasta sen jälkeen kun olen kirjoittanut oman postaukseni. Joskus muiden teksteistä löytää näkökulmia joita ei ole itse tullut ajatelleeksi, siksi olen ryhtynyt vähitellen tutustumaan myös muihin kirjablogeihin. Hitaasti mutta varmasti projektini tällä saralla etenee :)

maanantai 21. marraskuuta 2016

Pekka Hiltunen: Onni

Tämä sattui silmiini kirjaston äänikirjahyllyssä aivan sattumalta muutama viikko sitten. Olen lukenut, ja tykännyt Pekka Hiltusen aiemmista teoksista, joissa suomalaiset Mari ja Lia ratkovat rikoksia Lontoossa. Omasta hyllystäni löytyy kyllä Hiltusen Iso, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi tutustua siihen. Siksi tämä Onni oli positiivinen yllätys, etenkin kun viimeiset Studio-teoksen jälkeen jäi vähän omituinen maku suuhun.


Toimittaja Oskari Silta istuu psykologi-Emman arvoitavana. Osakari hakee uutta työpaikkaa, ylennystä, mutta Emman vihreät silmät saavat hänet yhtäkkiä puhumaan entisestä tyttöystävästään sekä vanhasta koulukaveristaan. Oskari ymmärtää että peli on menetetty, mutta Emman kanssa on hienoa käydä läpi mitä onni oikein on ja mistä sen voi löytää.

Kerronta polveilee sopivasti Osakrin, Rovaniemeläisen Tuhannen Mulkun Tuulikin ja Roady Runnerin välillä. Kieli on hyvää, miellyttävää kuunnella vaikka teoksessa onkin paljon dialogia. Lukijana Aku Laitinen on erittäin hyvä ja sopivalla tavalla eläytyvä, jolloin kolme eri kertojahahmoa erottuvat sopivasti toisistaan. Olen iloinen kun äänikirja on niin onnistunut että sitä voi pitää yhtä hyvänä kun oma lukukokemus olisi ollut.

Kylmät paikat ja pingviinit ovat lähellä Oskarin sydäntä, sekä tietenkin Saara-tytär. Toimittajan työ on intohimo, mutta mitä tehdä kun työ muuttuu eikä tuota enää sitä onnea kun aikaisemmin? Teos käsitteleekin muuttuvaa media-alaa hyvällä otteella, marssittaen lukijan (kuulijan) eteen nykypäivän todellisuuden, kun lehijuttuja ei tehdä enää päivä- tai viikkokausia vaan avainsana on nopeus.

Tuulikki haluaa pelastaa kaikki Suomen homot, tai ainakin ensin saada oikeutta Rovaniemen, tuttavallisemmin Rollon, homoille, ystävilleen. Luola on Tuulikin ja hänen homojensa turvapaikka kylmässä kaupungissa. On bileitä, syvällisiä keskusteluja, naurua ja itkua. Tuulikin sivubisnes ajaa hänet lopulta ratkaisuun, josta ei voi puhua kaikille. Homous tuodaan esille ihanasti, voisi sanoa lähes söpösti. Sivutaan homojen oikeuksia, pelkoja, toiveita ja haluja. Onneksi eräs homoista löytää myös onnensa sieltä mikä oli vain kaukainen unelma ja haave. Jäitä päin!

"Kaikkien tuntema" supertähti Roady Runner ilmestyy eräänä päivänä possensa kanssa Oskarin työpaikalle. He haluavat kuvata musavideon, rakennuksessa kun sattuu olemaan Suomen siisteimmät hissit. Roady, tai Aapo kuten Oskari vanhaa koulutoveriaan kutsuu, on varsin surullinen hahmo: omassa kuplassaan elävä muusikko, jolla on suurtakin suuremmat unelmat ja haaveet. Roady säätää ja sählää vähän kaikkialla, mutta ei näe itseään ulkopuolisten silmin. On vain mahtavat biisit ja mieletön fiilis!

Pidin tästä teoksesta todella paljon, jopa niin paljon että voisin harkita tämän hankkimista omaan kirjahyllyyni. Oskarin valinnat olivat mielestäni aitoja ja ennen kaikkea rohkeita. Teoksen teemat puhuttelivat ja laittoivat pohtimaan. Tuntuu, ettei tämä ollut sellainen "kerralla taputeltu" teos, vaan tämän pariin voi helposti palata jonkin ajan päästä uudelleen.

Lisää arvoita löytyy muun muassa: Lukutoukan kulttuuriblogi, Amman lukuhetki, Kirja vieköön!, Mari A:n kirjablogi, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä ja Yksi pieni lukupäiväkirja.

torstai 10. marraskuuta 2016

Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär

Omassa kirjahyllyssä tämä teos on ollut reilun vuoden. Löysin jostain alesta, mutta on vain jäänyt lukematta. Syksyllä näin kirjastossa MP3-äänikirjana, joten päätin lainata ja kuunnella. Tosin kuunteleminen on venynyt ja vanunut useiden viikkojen mittaiseksi. Alussa kuuntelin useamman luvun hyvinkin nopeaan tahtiin, sitten tuli useamman viikon tauko ja sitten kuuntelin satunnaisesti luvun silloin toisen tällöin. Lopun kirjasta vuoroin luin ja kuuntelin, kun juoni muuttui mielenkiintoiseksi. Syy tähän poukkoilevaan kuuntelemiseen oli se, etten voinut kuunnella tätä muulla laitteella kuin tietokoneella.


Olin aivan varma, että olisin kirjoittanut tänne aikaisemmin lukemastani Kristiina Vuoren Siipirikosta. Mutta enpä ole näköjään tehnyt tuota postausta. Tämä Disa on siis toinen Vuoren kirjoittamista kirjoita minkä olen lukenut (kuunnellut) kokonaan. Koska olen vannoutunut Kaari Utrio -fani, olen hieman karsastanut uutta kirjailijaa, joka kirjoittaa samasta aikakaudetsa kuin Utrio. Mutta ehkä on aika niellä ylpeys ja nauttia uuden, hyvän kirjailijan tuotannosta.

Tämä tarina kertoo Disasta. Hän on vaimo, pian leski ja äiti. Kun Viljami-poika ampuu nuolen isänsä kurkkuun, Disa lähtee pakomatkalle Pyhänkorvasta, aikomuksenaan päästä Turkuun anomaan armoa poijalleen piispalta. Matka on mutkikas, mutta lopulta Disa on Turussa.

Koska myös rakkaus ja romantiikka kuuluu tarinaan, Disaa kosiskelee kaksi miestä: historiallinen henkilö Knut Bonpoika ja fiktiivinen Sebastian "Basti" Tarsi. Disa on ylpeä eikä lankea kumpaankaan mieheen, vaikkakin suostuu Knutin fatabuurin emännäksi. Disalle tärkeintä on Viljamin hyvinvointi ja se, että poika saa opiskella papiksi. Kun merirosvo-vitaliaanit saapuvat Turkuun, Disa ja Viljami joutuvat vangiksi yhdessä Bastin kanssa. Bastin ansiosta he kuitenkin selviävät ja lopulta Disa "juotuu" naimisiin Bastin kanssa. Tapahtuu kuitenkin paljon pahaa, ja Disa pakenee takaisin Turkuun Knutin vuoteeseen.

Teos sijoittuu 1390-luvun keskiaikaiseen Suomeen. Tapahtumapaikkoina Kokemäki, Turku ja Korsholma ovat ennestään tuttuja Utrion kirjoita, samoin suurin osa historiallisista henkilöistä mm Jeppe Dieknin ja Bero Balk. Pidin todella paljon teoksen lopussa olleesta "Romaanin maailma" -osiosta, missä selvisi paljon uutta tietoa tuon ajan historiasta. Tämmöinen olisi mielestä tarpeellinen jokaisen historiallisen romaanin lopussa.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Sophie Hannah: Suljettu arkku

Toinen Sophie Hannahin kirjoittama uusi Hercule Poirot mysteeri kuunneltu kirjaston äänikirjana. Olin kyllä jo ajatellut Nimikirjainmurhien jälkeen, että eiköhän tämä ollut tässä. Mutta utelias kun olen, niin en malttanut olla lainaamatta tätä kun sattui kirjastossa eteen.


Tämä ei ollut aivan niin huono kun Hannahin ensimmäinen Hercule Poirot tarina. Tosin kyllä nämä vähän sellaista fani fictiota ovat, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Tässä tarinassa Poirot ja Scotland Yardin etsivä Catchpool saavat kutsun kuuluisan kirjailijan Lady Playfordin kotiin Irlantiin. Paikalla on myös Lady Playfordin poika vaimonsa kanssa, tytär miesystävänsä kanssa, kaksi asianajajaa, sihteerinä toimiva kuolemansairas mies sekä tämän sairaanhoitaja. Tietenkin myös keittäjä, hovimestari sekä sisäkkö kuuluvat kalustoon.

Poirot ja Catchpool eivät ole aivan varmoja miksi heidät on kutsuttu paikalle, kunnes yhteisellä illallisella Lady Playford ilmoittaa yllättäen muuttaneensa testamenttinsa sisältöä. Hän aikoo jättää koko perintönsä sihteerilleen, joka sairastaa kuolettavaa munuaissairautta. Ilmoitus on täydellinen yllätys koko seurueelle. Myöhemmin sihteeri löytyy kuolleena, ja koska kuolema on epäselvä (myrkytys vai pahoinpitely), järjestetään ruumiinavaus missä selviää ettei sihteeri ollutkaan kuolemassa munuaissairauteen. Poirot tekee tutkimuksensa ja esittää lopulta loppupuheenvuoronsa.

Teoksen juoni on hyvä ja mielenkiintoinen. Loppuratkaisu ei ollut mikään superyllätys, mutta kuitenkin mielenkiintoinen. Olisin ehkä kaivannut vielä himpun verran enemmän psykologiaa mukaan, lähinnä uhrin ja murhaajan näkökulmasta. Mutta kaikki tarpeellinen tuli kyllä selvitettyä.

Toisaalta tämä kertomus ei olisi tarvinnut välttämättä juuri Hercule Poirottia, ratkaisun olisi voinut esittää kuka tahansa muu fiksu salapoliisi. Luulenkin, että näiden teosten ainoa tarkoitus on tehdä rahaa Poirotin nimellä. En vain yksinkertaisesti ymmärrä miksi Agathan luoman hahmon täytyy "nousta kuolleista". Poirot ja neiti Marple ovat klassikoita, heidät tuntevat kaikki, joten tämmöiset uudet tarinat eivät oikeastaan tuo mitään uutta näihin hahmoihin. Silti en malttanut pitää nenääni erossa tästä tarinasta.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää

Nyt koko Christian Rönnbackan tähän astinen tuotanto kahlattu läpi. Kun kerran pääsin makuun, niin en malttanut lopettaa tarinaa kesken. Tosin toivon, että Antti Hautalehdosta kuullaan vielä, hänestä on tullut yksi suokikkipoliisejani. Mainio tyyppi! Tämän viidennen Hautalehdon sain kirjastosta muutaman päivän jonottamisella ja lukaisin parissa illassa.


Kirjailija on vaihtanut kustantamoa Bazarilta Crime Timelle, joten kirjojen ulkoasukin on muuttunut. Pidin itse enemmän noiden neljän ensimmäisen kansista, mutta ei tämäkään nyt aivan huonoimmasta päästä ole. Tosin pelkän kannen perusteella en olisi teokseen tarttunut.

Antti on edelleen Porvoossa poliisina ja heti kesän alussa hänen tontilleen tunkee KRP oman tutkimuksensa kanssa. Parilla nuorella miehellä tuntuu olevan rahaa enemmän kun he valtiolta saavat säännöllistä kuukausirahaa, joten on oletettavaa että meneillään on jotain hämärää. Anton ja Sebastian ovatkin muuleja, jotka eivät tiedä mitä kuljettavat, tärkentä on että maksu tulee ajallaan. Uusimpaan keikkaan otetaan mukaan myös Linda, joka osoittautuu varsinaiseksi yllätykseksi.

Positiivista on ettei tällä kertaa mukana ole niitä iänikuisia huumeita, vaan jotain paljon arvokkaampaa: timantteja. Tosin Antonin ja Lindan keikka Lontooseen epäonnistuu ja kaksikko palaa kiireesti Porvooseen. Pian heillä on poliisin lisäksi myös ammattitappaja kintereillään ja silmukka kiristyy. Timantit polttelevat nuoren mielessä ja tulevaisuuden suunnitelmia tehdään pikaista vauhtia. Pääsevätkö he livahmaan ulkomaille ennen kuin heidät napataan?

Juoni on todella tiivis ja jännittävä. En tiedä johtuuko se siitä, että luin tämän teoksen itse enkä kuunnellut toisen lukemana, mutta tämä oli juonellisesti huomattavasti parempi kuin pari aikaisempaa Rönnbackan teosta. Positiivista, sillä olin edellisen teoksen jälkeen hieman huolissani että mennäänkö tässä nyt teos teokselta alas, mutta onneksi kirjailija pääsi yllättämään. Tapahtumat olivat uskottavia ja pieniä sivupolkujakin löytyi kivasti.

Seuraavaksi pitääkin vain odotella ilmestyykö kirjailijalta lisää Antti Hautalehtoa, ja milloin.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Christian Rönnbacka: Kylmä syli

Neljäs Antti Hautalehdosta kertova dekkari tuli kuunneltua ennätysvauhtia. Tämänkin äänikirjan olen ostanut Elisan äänikirjana jo kesällä. Nyt kun tähän maailmaan on päässyt sisälle niin nopeaan tahtiin olen tutustunut tähän porvoolaiseen poliisiin.


Joulu lähestyy ja väki viettää pikkujouluja. Eräs nuorimies palailee työpaikkansa hipoista ja joutuu yllättäen kylmään jokeen. Ihmettelin hieman, että kuinka avovaimo oli niin nopeasti tekemässä rikosilmoitusta poliisille, mutta kai se kuului tähän juonikuvioon. Poliisi tosin toimi maltillisesti juuri sillä tavalla kuinka poliisin kuvittelisinkin toimivan vastaavassa tilanteessa.

Samaan aikaan poliisilaitokselle saapuu kaksi harjoittelijaa, joista toinen on Antin ryhmään kuuluvan Pappa Lindforsin poika Tero. Teron kohtalo ei ole mitenkään yllätys, sen verran hyvin pohjustetaan pojan harrastuksia. Tosin olisin toivonut lopputuloksen olevan toisenlainen.

Antti pääsee ryhmänsä kanssa ratkomaan jokeen hukuttamistapausta ja -yritystä. Lukijalle (kuulijalle) kerrotaan tosin koko ajan mitä hukuttaja ajattelee, suunnittelee ja tuntee. Joten taas saa olla pelkkänä sivustaseuraajana kun poliisi räpiköi eteenpäin. Antin ryhmä on vakiintunut tutkijoihin Pappa Lindforsiin, Jonna Holmiin, Lundiin sekä tekniikaan Simon Kankaaseen (jonka sukunimi särähtää edelleen korvaani). Esimies Berglund keuhkoaa taustalla, ja miehen tunnetilat tuntuvat muuttuvan kun kiukuttelevalla teinillä. Tosin ei Anttikaan vaikuta tasaisimmalta ja leppoisimmalta tyypiltä, ja välillä ihmettelin miksi hän ei vai voinut selvittää tilannetta Berglundille vaan vittuili ja tuhlasi aikaa suunsoittamiseen. No, pohojalainen on pohojalainen, mutta ei se silti selitä kaikkea.

Hukuttamistapausten lisäksi kurkistetaan Keppi-Kartsan sielunelämään sekä parin asuntomurtautujan suunnitelmiin. Tapaukset linkittyvät kuitenkin toisiinsa, ja tästä teoksesta puuttui selkeä "toinen juoni" mikä useissa dekkareissa on pääjuonen rinnalla. Itse motiivi jäi hieman vajaaksi, ja olisinkin toivonut että sitä olisi tarkasteltu lähemmin. Toki hukuttaja oli täysin pimeä tyyppi, mutta joku syy olisi ollut kiva saada tietää. Nyt jäi paljon oman tulkinnan ja arvailun varaan. Lisäksi hämmästyin, että Pappa päästettiin niin lähelle hukuttajaa. Luulisin että todellisessa elämässä hän ei olisi lähelläkään tutkintaa missä kohteena on oma läheinen. Kai poliiseillakin jonkinlaiset jääviyssäännöt ovat?

Kerronta oli kuitenkin luotettavan nasevaa ja mukaansatempaavaa. Pienet poliisintyöhön liittyvät tarinat sekä sivujuonet siellä täällä elävöittävät mukavasti tekstiä ja tekevät siitä uskottavampaa. Näitä juttuja on mukava lukea, vaikka huomaan että ne ovat hieman vähentyneet ensimmäisen Rönnbackan teoksen jälkeen. Harmillista. Lukijana tässäkin teoksessa oli Ville Tiihonen, jonka ääni sopii mukavasti tarinaan.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...