Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Eräs tämän syksyn odotetuimpia kirjauutuuksia! Olen todellinen Maria Kallio -fani ja olin todella, todella iloinen kun kuulin Lehtolaisen palaavan tutun hahmon pariin. Luulin, että lukaisen tämän teoksen tuosta noin vain, mutta reilua neljää ja puoltasataa sivua ei tahkottukaan ihan hetkessä. Tämä ei ole missään nimessä moite, vaan nautin jokaisesta sanasta, rivistä ja sivusta. Poikkeuksellisesti en ostanut tätä itselleni, vaan lainasin kirjastosta. Saattaa kuitenkin olla, että tämä tulee päätymään kirjahyllyyni ennemmin kuin huomaankaan.

Maria, Ville Puupponen ja heidän kaksi uutta kolleegaansa työskentelevät LaNu-yksikössä joka tutkii lasten ja nuorten rikoksia, niin uhreina kuin tekijöinä. Eräs omista suosikeistani Pekka Koivu on sivussa, mutta teoksen aikana selviää syy miksi. Onneksi Koivu vilahtaa kuitenkin muutaman kerran tarinassa ettei hän ole aivan unohduksissa.

Tuula Lahti-Haapala vapautuu vankilassa kärsittyään rangaistuksen alaikäisten poikien hyväksikäytöstä. Samana iltana hän löytyy surmattuna liikenneleikkipuistosta ja juttu kaatuu Marian porukalle, sillä itse oikeutettu olettamus on, että joku Lahti-Haapalan uhreista on surman takana. Maria lähteekin keräämään palapeliä kokoon yhdessä muiden kanssa. Kuvaan ilmestyy myös suosittu iskelmälaulaja Tarmo Mättö (mahtava sukunimi!), joka on eronnut pitkäaikaisesta avioliitostaan ja lyönyt hynttyyt yhteen omia lapsiaan nuoremman julkkis-Samanthan kanssa. Kuinka Mätön ja Lahti-Haapalan kohtalot liittyvät yhteen selviää teoksen aikana.

Minulle tämä oli hyvä lukukokemus. Pidin tästä, sillä juoni oli laadukkaasti kehitelty eikä loppuratkaisu ollut liian ennalta-arvattava. Hienoa huomata, että Lehtolainen pitää laadusta kiinni! Hyvän kirjan lukeminen on nautinto, ja tämä oli juuri sitä!

Kaksi uutta hahmoa, poliisit Kristo Pohjola ja Johanna Al-Sharif olivat mielenkiintoisia tuttavuuksia. Lisäksi pieni jännite Puupposen ja Pohjolan välillä oli kiva mauste tarinaan, etenkin kun kaikki jäi auki heidän välillään. Uskon, että Kristosta ja Johannasta kuullaan vielä, sen verran paljon he olivat tarinassa mukana. Näin ollen luotan siihen, ettei tämä ollut viimeinen Maria Kallio -dekkari. Kysymys kuuluukin, että missä yksikössä ja keiden kanssa Maria työskentelee kun kuulemme hänestä seuraavan kerran.

Tämän ovat ehtineet lukea myös Annika, jonka kanssa olen samaa mieltä että yksi oikoluku olisi ollut hyvä, Amma, joka nosti esille teoksessa esille tulleen poliisien resurssit mistä olen itsekin huolissani sekä Anu, jonka kanssa olen samaa mieltä siinä, että on ihanaa kohdata pitkäaikainen ystävä kirjankansien välissä. Sillä sitä Maria Kallio on monelle lukijalleen, ystävä jonka kuulumiset kiinnostavat ja jolle antaa anteeksi useankin vuoden hiljaisuuden. Lehtolaisen kirjoita ei vain voi olla pitämättä!